Hän asteli vikkelästi Charlotten rinnalla, väliin toisella, väliin toisella puolella, puhuen koko ajan.
"Rakas ystävä", Charlotte pysähtyi, "etteköhän voisi kulkea rauhallisesti yhdellä puolella?"
"Kyllä vallan," nauroi hän, "se johtuu siitä, että minä olen aina rauhaton. Sanoo eno. Tunnetteko te enon? Kauhean hidas eno. Mutta hyvä. Siksi minä juuri olenkin tällä retkellä. Rauhoittuakseni hiukan, sanoo isä. Minusta tulee rautatieinsinööri, niin, ei täällä kotona, minulla on eno Amerikassa — sinne minä lähden. Siksi piti minun tänä kesänä hieman harjoitella. Arveli äiti."
"Vai niin, te aiotte lähteä Amerikaan?"
"Niin, jos minä vaan voin lähteä Kristianiasta. Sillä Kristiania on maailman ihanin kaupunki, eikö teidänkin mielestänne?" Hän hypähti taas. "Ettekö te ole ollut Kristianiassa? Voi teitä raukkaa - minä en ole koskaan ollut muualla. Amerika on vielä parempi. Sanoo eno, Minä olen sanonut enolle, etten voi olla hänen kanssaan kauempaa kuin kesäkuun, heinäkuun minä purjehdin. Jollen jo silloin lähde Amerikaan." Hän hypähti taas toiselle puolelle.
He olivat saapuneet takaisin hotellin luo, käräjät olivat päättyneet, rattaat toistensa jälkeen lähtivät kolisten, tomupilven peittäminä. Tuomari seisoi pihalla keskustellen erään miehen kanssa, perin väsyneeltä hän näytti, mutta aina tapasi moni häneltä jälkeenpäin kysyä neuvoa eikä tuomari koskaan kieltäytynyt.
Charlotte ja Sten Melde istuutuivat hotellin portaille. Vesi muuttui syvän siniseksi, ohutta sumua laskeutui tuntureille, hiljaisuudessa alkoi eroittaa kosken kohinaa.
"Minä en ole koskaan ennen ollut täällä lännessä", sanoi Sten Melde, "täällä on tavattoman kaunista, mutta asua en täällä tahtoisi."
"Miksette? Onhan täällä teidän mielestänne kaunista. Mutta ehkä teidän enonnekin arvelee niin?"
"Enoko? Hänen mielestään on tämä ainoa ihmisasunnoksi sopiva paikka. Sanoo eno. Mutta ei -tuntureita vain, vettä ja pienen pieniä taloja, täällä ei varmaankaan tapahdu kerrassaan mitään, ja minun mielestäni täytyy joka päivä aina sattua jotakin."