"Älkää puhuko semmoisia", sanoi Charlotte ravistaen itseään, "on niin vaikeata kestää."
"Onko jotakin, jota ette voi kestää", sanoi Sten Melde kumartuen ihmetellen Charlotteen päin.
"Täällä olemista."
"Täällä — veneessäkö olemista?" kysyi Sten Melde tuijottaen suu auki
Charlottea.
"Ei", Charlotte naurahti lyhyesti, "kotona olemista — alituista kotonaoloa. Koskaan ei pääse maailmalle, koskaan ei näe mitään, ei elä mitään, semmoista ei voi kestää."
"Ei, semmoinen on surullista", sanoi Sten Melde ajattelevaisena, "mutta ei se mitään tee", jatkoi hän innokkaasti, "kaikki muuttuu, jos vain itse sitä tahtoo, eikö niin, sitä sanoo minun amerikkalainen enonikin. Ja tehän olette niin kaunis."
Charlotte heitti päätään.
"Älkää puhuko moisia typeryyksiä."
"Enpähän puhu", sanoi hän kasvot punaisina, "en minä sitä kehuakseni sanonut, ei minun tapanani ole puhua — typeryyksiä." Hän souti muutamia aironvetoja. "Täällä on sittenkin kauniimpaa kuin missään muualla. Vaikka Kristianiankin vuono on niin hirmuisen kaunis."
He olivat nyt hotellin edustalla, — suuri rakennus kuvastui vaaleansinisenä veteen, kosken kohinan kuulivat he selvästi.