He soutivat hitaasti, rantaa seuraten, Sten Melde kastoi airoja varovaisesti veteen, joka syvällä näytti olevan mustaa. He soutivat pienen puron ohi, joka pulppusi rantakivien keskellä.
Sten Melde piti venettä paikoillaan.
"Kuulkaa", sanoi hän.
"Mitä te kuuntelette", kuiskasi Charlotte.
"Puroa, — on niin ihmeellistä kuunnella sitä."
He kuuntelivat molemmat heikkoa puronsolinaa.
Sitten he soutivat edelleen, erään niemen rantaa, vesi oli kirkasta ja mustaa, siellä täällä väreili pinta kalojen liikkeistä. Vääristynyt koivu kuvastelihe veden kalvoon, etäämpänä olevan tunturin juurella yhtyi vesi ja ranta tummaksi varjoksi, kirkkaalla taivaalla loisti valkoinen uusikuu.
Sten Melde kasteli vain airojen kärkiä veteen. "Täällä vasta oikein näkee, kuinka korkealla taivas on", sanoi hän.
Charlotte ei vastannut, hän istui veneen perässä katsellen Sten Melden ohi eteenpäin, hän oli vielä kuulevinaan puron solinaa.
"Maailma on niin suuri", sanoi Sten Melde vetäisten airoillaan, "on niin paljon, jota tekisi mieli nähdä, jossa tekisi mieli olla mukana. Kaikessa, mitä tapahtuu, — minun mielestäni me elämme suunnattoman suurena aikakautena. Minäkin varmasti saan kokea paljon, — en vaan tiedä mistä aloittaisin."