Hitaasti souti Sten Melde venettä rantaa kohden, Charlotte piti kättään vedessä — siitä jäi veteen valkoinen poreileva juova. Sten Melde tuskin liikutti airojaan, mutta ranta läheni sittenkin.
"Koskaan en unhoita tätä iltaa", sanoi hän, "eikä missään ole näin kaunista."
"Eikö edes Michiganjärvellä", Charlotte koetti hymyillä, mutta hänen suupielensä vain värähtivät.
"Ei edes Michiganjärvellä", vastasi Sten Melde tarttuen hänen märkään käteensä.
Tuomari tuli auttamaan venettä maihin.
8.
Rouva Hage tuli eteiseen.
"Charlotte — juoksehan pastorille kysymään eikö hän tulisi meille syömään illallista. Sano, että Niilo toi forelleja Laakajärveltä, — ei se raukkanen taida arkipäivinä liian komeasti elellä."
Iltapäivällä oli sataa tihuuttanut ja ruoho oli märkää Charlotten juostessa polkua pitkin pappilaa kohden, hän nosti hameensa korkealle ja hyppi lätäkköjen keskellä, hänen juostessaan pudistivat koivut vihmaa hänen päällensä, hänen hiuksissaan ja paljailla käsivarsillaan kimalteli. Hän hymyili juostessaan.
Pastori katseli kanslian ikkunasta hänen tuloaan, liikutettuna hän tuijotti, punainen ilta-aurinko paistoi niitylle, kimalteli ruohikossa, vesilätäköissä, koivujen lehdillä, ja tämän loiston ja kimalluksen keskellä tuli hän kevyenä, solakkana, hymyilevänä, onni itse tuli juosten hänen luokseen. Hän tunsi vavahduksen ruumiissaan ja painoi kättään sydäntä vasten, onnellisena ja peljäten, sitten hän meni Charlottea vastaan. Hän tarttui Charlotten käteen, — piti sitä hieman liian kauan kädessään, päästi sen nopeasti ja pyysi Charlottea käymään sisään, ensimmäistä kertaa oltiin tuomarilasta hänen luonaan, sanoi hän ja hän kuuli äänensä tärisevän.