Charlotte seisoi suuressa alastomassa huoneessa, oliko tämä se sama huone, joka pastori Langen aikana oli ollut niin viehättävä, hänen katseensa synkkeni.
"Niin, täällä on tyhjää ja rumaa", sanoi pastori, "Pernilla — Antin eukko — on täällä järjestellyt", vastenmielisyydellä hän ajatteli pientä, kyttyräselkäistä, lenkosääristä Pernillaa.
"Mutta, kuinka te", — sanoi Charlotte.
"Minä en koskaan oleskele täällä", sanoi pastori lyhyesti, "menkäämme kansliaan". Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että Charlotte luulee kai hänen pitävän kansliaa siistimpänä ja hän kiiruhti lisäämään, "vaikkei siellä tämän parempaa ole, kaikkialta näkyy, että täällä asuu yksinäinen mies tyhjyyden ympäröimänä."
He menivät kansliaan, heitä vastaan tulvahti väkevä tupakankatku, pastori aukaisi ikkunan -päästääkseen suven sisään, sanoi hän, ja ajatteli, missä on nyt sinun ylpeytesi.
"Täällä on niin outoa", sanoi Charlotte, "sallitteko", hän aukaisi erään oven, "vai niin, kabinetti onkin tyhjänä."
"Niin — täällä on tyhjää", sanoi pastori ikäänkuin nyt vasta huomaisi sen ensimmäisen kerran, "mutta miksipä minä yrittäisinkään, — eihän minulla ole edes ainoatakaan tuolia, jolla olisi minulle jotakin merkitystä."
Charlotte katseli tyhjiä seiniä.
"Täällä ei ole ainoatakaan kuvaa, ei edes minun vaimoni valokuvaa. Semmoista ei ole olemassakaan, me talonpojat emme valokuvauta itseämme — niin usein kuin te muut."
"Mutta kerranhan teillä kuitenkin oli —?"