"Koti, aioitte sanoa? Jäätyäni yksin möin kaiken, mitä minulla oli. Kotia ei minulla ollutkaan, vain tuoleja ja pöytiä. Lapsuudenkodissani tunsin minä jokaisen esineen, kaikella oli nimensä ja merkityksensä, se on nyt minun vanhimmalla veljelläni —" hän keskeytti, miksikä hän täten parjasi omaansa, — kyllä kiitos, kernaasti hän tulee illalliselle.
Charlotte lähti, pastori unohtui seisomaan, hän oli tuntevinaan hienoa, lämmintä tuoksua, varovaisesti hän sulki ikkunan. —
— Illallisen jälkeen istuivat he puutarhaportailla, rouva Hagella oli leivoksia ja lasillinen karviaismarjaviiniä.
Oli lämmintä, korkeat saarnit suhisivat hiljaa, ruusuista levisi voimakas tuoksu, joen seutuvilla olivat maat sinisenään kellokukkia. Kuka tuolla virran rannalla kalasteli, Anne Sofie tunsi hänet, siellä oli Ole, — saadakseen olla tuomarilan läheisyydessä, ajatteli Anne Sofie.
Pastori ja tuomari istuivat penkillä, rouva Hage tyttärineen portailla, keskustelu oli hidasta, pastori ja tuomari olivat ikävystyneitä toistensa seurassa. He keskustelivat virran yli suunnitellusta uudesta sillasta, tuomari oli aikoinaan pannut kunnanvaltuustossa asian vireille, nyt riideltiin sillan paikasta, ja niin kai jäisi taas tämäkin suunnitelma lepäämään ihmisiäksi. Pastori vastaili innottomasti.
Pihan poikki tuli nuori, urheilupukuun puettu mies, hän pysähtyi katsellen ympärilleen. Charlotte nousi. Pastorikin tuli tarkkaavaiseksi.
"Minä voisin vallan hyvin mennä tuomaria tervehtimään", tulija oli Sten Melde, hän tervehteli hymyillen valoisinta hymyään, "sanoi eno. Hyvää päivää, päivää", hän puristi pastorinkin kättä.
"Kaikki uudet kasvot ilahduttavat meitä — vallankin nuoret", rouva Hage otti Sten Melden käden molempien käsiensä väliin.
Pastori vetäytyi ikävystyneenä takaisin penkilleen, — sieltäkin hän näki Charlotten.
Charlotte seisoi portailla, hieman kumartuneena, liikkumattomana, hän ikäänkuin kuunteli jotakin, hymyillen tuota hymyään, joka oli täyttänyt pappilan tyhjät suojat, — tuota samaa, salaperäistä hymyä, ajatteli pastori. Nuo tummat silmät hän tunsi. Pastori tarttui lujasti penkkiin ja puristi sitä kaikin voimin, kohtelias, väsynyt hymy karehti yhä hänen huulillaan, hän tuijotti eteensä, merkitsikö Charlotten hymy, että hän ajatteli jotakin — jotakin toista?