"Teillä on tavattoman sievää täällä maalla", sanoi Sten, kädessään viinilasi istuutui hän portaille.
"Niin voitte te sanoa, jotka käytte meillä näin kesäisin", vastasi rouva Hage, "teidän pitäisi kokea talvista yksinäisyyttä."
"Yksinäisyyttä?" pastori katsahti ylöspäin, "voiko väkirikkaalla seudulla olla yksinäistä?"
Rouva Hage hymyili ystävällistä, suopeaa hymyään: "minusta meikäläiset virkamiestalot ovat kuin metsämajoja, kesällä ympäröi ne lintujen tirskutus ja laulu, syksyllä ja talvella ovat ne elottomia ja autioita. Jälelle ovat jääneet vain varikset ja närhit, jotka eivät mieltä ilahduta."
"Onneksi eivät pitäjäläiset ole teitä kuulemassa", sanoi pastori.
"Mutta rakas pastori, — enhän minä tarkoita pitäjäläisiä. Tarkoitan isää ja itseäni, — eihän meistä vanhoista enää ole laulajiksi — eikö niin, pastori."
Pastori kumartui. Meistä vanhoista, ajatteli hän. Varis laululintujen parissa. Hän nousi ja jätti lyhyesti hyvästi.
"Pastori ei pitänyt siitä, että sanoit häntä vanhaksi", sanoi Anne
Sofie.
"Mutta onhan hän hirmuisen vanha — jollei juuri hirmuisen — niin ainakin yli viidenkymmenen", sanoi Sten Melde.
Charlotte nauroi ääneen.