Rouva Hage vaipui ajatuksiin katsellessaan tuota keltaista, öistä valoa. Selvästi näki hän taas papin kasvot — kalpeat ja kovat, mustan tukan varjostamat. —
9.
Charlotte istui täti Lovisen tuvassa, se oli pieni ja valkoinen, sen ainoa ikkuna oli puutarhaan päin, jossa kasvoi viinimarjapensaita ja vanha, sammaltunut omenapuu, omenapuun alla odotteli Sten Melde tupakoiden aikansa kuluksi.
Täti Lovisen mustapukuinen vartalo oli käyristynyt mitä ihmeellisimmistä kohdista, se oli laiha ja terävä joka kolkasta. Oikean, sinertävän, suurisuonisen, vapisevan kätensä sormenpäillä siveli hän pöytää, vasen oli halvattuna helmassa, kasvot olivat kuin vaaleankeltaista, vanhaa norsunluuta, mutta teräväin ruskeitten silmien tulta eivät vuodet eikä sairaus vielä olleet voineet sammuttaa. Hänen suuri suunsa lerpatti terävän leuan yllä.
"Kas vaan — kas vaan — ettehän te ole minua tykkänään unhoittaneet", sanoi hän laahustavalla, pahansuovalla äänellään, "eilen ei täällä käynyt ketään teikäläistä, mutta sinun äidilläsi on kai, jumala paratkoon, niin paljon puuhaa. Ja kyllä minä voin vallan hyvin kuolla häntä näkemättä, en minä sitä häpeä — sano hänelle niin."
"Sinulla on, täti Lovise, täällä todellakin liian yksinäistä", sanoi Charlotte, tänään hänen sydämensä oli tulvillaan myötätuntoa tätiä kohtaan, jota hän ei tavallisesti voinut ollenkaan sietää.
"Yksinäistä! Minullako! Siksikö, ettei minulla ole miestä kiusaamassa itseäni kuoliaaksi. Ja kahta pitkää tytärtä harminani. Ei, lapseni. Sinun äitisi oli aivan naurettavan naimahaluinen — mutta hän saikin siitä palkkansa. Minä kiitän kohtaloani!"
Hän tuljutti tuoliaan ja työnsi alahuulensa esiin.
"Niin se on — ihmisiin olen päivinäni kyllästynyt — miehiin vallankin. En minä teeskentele. En minä hellyydestä pyydä teitä käymään luonani. Eihän se voi teitä huvittaa. Mutta minä en tahdo kuolla istuen", hän katseli levottomasti ympärilleen, "minä tahdon päästä vuoteeseen kuolemaan, se on minusta sopivinta. Enkä minä luota piikaan."
Terveellä kädellään tavoitteli hän suurta kirjaa.