"Äiti tulee kohta", Anne Sofie kulki puuhaillen paikasta paikkaan. Ole tervehteli piikoja, Anne Sofie ajatteli, hän tervehtii meitä aivan samalla tavalla kuin piikojakin. Karjapiika oli kotoisin Indredalista, jossa Olen äiti asui, hän kyseli kuulumisia, Ole oli kuullut, että Mäenpään Antti oli kuolemaisillaan. "Se koskee äitiin", sanoi Anne Sofie. — "Se koskee meihin kaikkiin", sanoi Ole, — "jaa — jaa", sanoi piika, Antti oli hänelle sukua.
Anne Sofie olisi kernaimmin juossut tiehensä, mutta tuli sittenkin jääneeksi, hän seisoi lieden ääressä kuunnellen Olen rauhallista ääntä, hän puhui yhä Antista, kuinka tyynenä hän odotti kuolemaa, kuinka iloinen hän oli. "Hänen elämänsä on ollut onnellinen", sanoi Ole.
Piiat ihmettelivät — mokomassakin talopahasessa — jossa aina sai olla lujilla —
"Hän sai sen, jota halusi", sanoi Ole; hän istui etukumarassa. "Neljäkymmentä vuotta olivat he yhdessä, eikä heidän keskensä puhuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Siitä hetkestä asti, jolloin Siina meni pois, on Anttikin kaivaten odottanut lähtöhetkeä."
Charlotte tuli ruokasalista, hän oli kattanut pöydän, "suostutteletko sinä täällä tyttöjä, Ole", sanoi hän.
Ole nauroi ja piiat tirskuivat.
Miksen minä voi olla yhtä luonnollinen, ajatteli Anne Sofie, miksen minä pidä siitä, että Ole istuu ovensuussa ja juttelee piikojen kanssa, hehän ovat hänen heimoaan.
"Joko sinun maasi piankin käyvät liian kosteiksi, Ole", kysyi hän kääntymättä.
Ole katsahti ylöspäin.
"Minä olen kaivanut ojan", sanoi hän, "joka johtaa veden pois."