Hän tahtoi riistäytyä irti, nousta seisomaan, sanoa jotakin, mutta hän oli sidottu, hänen täytyi istua ja katsella Charlottea, se kävi vaaralliseksi, hänen ajatuksensa etsivät jotakin pelastavaa. Hän keksi ruveta laskemaan, kuinka paljon rahaa hänellä oli hotellissa, jos ne riittivät kyytirahoiksi tunturin yli, pääsi hän odottamasta enon avustusta.
Anne Sofien laulaessa:
"Ah, kuinka ma kirkkaan keväisen yön näin orpona surra jaksan!"
sai Sten laskutehtävänsä kunnialla päättymään. Ja siitä tuli hän erinomaiselle tuulelle, yön vaarat eivät hänelle enää mitään merkinneet, nythän oli aivan tavallinen kesäkuinen yö, oli satanut ja ruoho oli märkää, täällä olikin itse asiassa liian märkää, mutta pääsihän täältä lähtemään. Hän kumartui eteenpäin ja katseli Charlottea, lystikkäästi hymyillen sai hän Charlottenkin katseen kääntymään itseensä. Charlotten silmät aukenivat suuriksi, hän katsoi Steniä silmiin ja kyyneleet täyttivät hänen tummat, syvät silmänsä, ja tuntiessaan, henkeään pidättäen, tunnustavansa kaiken Stenille, sulki hän silmänsä ja antoi Stenin suudella itseään, tai suuteliko hän ehkä itse Steniä, kevyesti, melkein huomaamattomasti, vavisten ja peläten sisällä olevia.
12.
Eräänä aamuna, muutaman päivän kuluttua, seisoi Charlotte puutarhassa, ilmassa oli lämmin tuntu, suvea säteili sininen, aurinkoinen taivas, kirkkaasti kiiltelivät koivunlehdet tunturilla. Hän ajatteli Steniä, sinä iltana he eivät olleet saaneet puhua kahdenkesken, toiset olivat tulleet, ja hotellillekkin saattamassa oli ollut useita. Seuraavana päivänä oli Sten lähtenyt tuntureille, tietarkastukselle sanottiin, pian olisi hän taas täällä, Charlotte kuuli jonkun kulkevan pihan poikki, ehkä se oli hän, ei, kirjuri vain, joka toi postia. Hänellekin oli kortti, Balestrandin värillinen ilmoituskortti. Sten kirjoitti, että enon lähettämä sähkösanoma oli pakoittanut hänet matkustamaan Sogniin, saatuaan tilaisuuden kirjoittaisi hän kunnollisen kirjeen, tämä oli vain ikäänkuin tervehdys ja reipas kiitos vietetystä kesästä.
Charlotte seisoi katsellen korttia, ruohikossa ja koivuissa kimmelsi, niityllä asteli pari miestä, ympäröivässä hiljaisuudessa eroitti äänet aivan selvästi, he kinastelivat.
Kunnollinenkin kirje tulisi. Mutta hän oli lähtenyt —
Alakuloisena katseli hän värillistä Balestrandin kuvaa. Se ei voinut mitään merkitä — — siinä ei ollut sanaakaan pikaisesta paluusta, se kai tarkoitti, että hän pian palaisi? Vain kiitos vietetystä kesästä. Kiitos? Mutta kunnollinenkin kirje tulisi — ja silloin olisi kai kaikki parhain päin?
Kulkiessaan ruokasalin lävitse, huomasi rouva Hage Charlotten puutarhassa, hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hän oli unohtanut Anne Sotien sanat, elänyt onnellisena Charlotten tähden, hänen aatoksensa harhailivat iloisessa tulevaisuudessa, lastenlasten luo olivat ne jo ehtineet, arvailemaan heidän nimiään. Nyt hän näki Charlotten seisovan puutarhassa, vain seisovan, ja oitis pälkähti hänen päähänsä, että jotakin onnetonta on tapahtunut.