Mutta ehkä huomenna — — —
Huomenna. Hitaasti kulki hän kotiinpäin, hänen sydämmessään vallitsi tyhjyys ja kuolema, hänen sisimmässään värähteli ihmettely, hiljan oli hän niin onnellinen ja nyt on tapahtunut tämmöinen muutos. Hän näki erään palvelijattarista olevan matkalla maakauppiaalle, nyt hän ei tahtonut kohdata ketään, hän nousi kirkkomäkeä ja harhaili hautojen keskellä, kunnes valkoinen huivi oli varmasti hänet sivuuttanut. Hautojen keskellä — hän pysähtyi tuntemattoman haudan ääreen, jolla ruusupensas kasvoi, se oli nyt täydessä kukassa, ihanina ja tuoksuvina keinuivat sen lukemattomat, punakeltaiset kukat vienossa tuulessa. Charlotte unohtui tuijottamaan hautaa, hän ei voinut lähteä sieltä, missä ruusut tuoksuivat rakkaudesta kuolleen yllä, neito ei ollut saanut sitä, jonka halusi, oliko hän hyljännyt neidon, rakastivatko he toisiaan, mutta kohtalo eroitti, — kunpahan he vain rakastivat toisiaan. — —
— — — Mutta eräänä aamuna oli posti Charlotten alas tullessa jo haettu, rouva Hage seisoi aamiaispöydän ääressä katsellen korttia, jonka hän nopeasti iaski kädestään. Kortti oli tällä kertaa Myrdalin ilmoituskortti, "tällä viimeisellä silmäyksellä Flaamiaaksoon jätän jäähyväiset lännen maille, samalla lähetän myöskin teille tervehdykseni", kirjoitti Sten. Charlotte käänsi kortin, se oli leimattu Kristianiassa, kirjoitettu nähtävästi junassa tai ostettu jostakin kristianialaisesta paperikaupasta. Hän pisti kortin taskuunsa, "emmekö syö aamiaista?" -"Minä tuon kahvia", sanoi äiti, "etkö sinä söisi yhtä munaa?" — "En kiitos." — "Minäpä keitän sinulle sittenkin munan." — "En minä huoli siitä — älä kiusaa minua." — "No, en, en, lapseni."
Rouva Hage meni keittiöön, hän kertoi kortista Anne Sofielle.
"Älä sinä kiusaa häntä", sanoi Anne Sofie, "anna sinä hänen olla rauhassa."
"Kiusaanko minä? Olet ehkä oikeassa", rouva Hage katseli ulos ikkunasta, kyyneleet valuivat hänen silmistään.
"Äiti rakas, en minä pahaa tarkoittanut, ethän sinä toki sentähden itke?"
"Mitä vielä", rouva Hage työnsi hänet luotaan, "minä olen jo tottunut siihen, että minun lapseni opettavat minua. Minä itken sitä, jota sinäkin kerran olet itkevä, äiti ei muuta ajattele kuin lapsiaan, öin ja päivin, pitkinä sairasvuoteen ääressä valvottuina öinä ja pitkinä päivinä, jolloin tiellä on ollut kompastuskivi, äidin sydän on kuin avoin haava -eikä se kuitenkaan mitään auta, lapset eivät tule sen onnellisemmiksi, he eivät pelastu ainoastakaan pettymyksestä, vältä ainoatakaan iskua, turhaa on äidin huolenpito, sentähden minä itken…"
Aamiaispöydässä oli tuomari huonolla tuulella, jumalankiitos, onhan meillä edes jotakin kuuntelemista, ajatteli rouva Hage. Ja tuomari jänkytti, vaivaloisesti paukkui suu parran peitossa, "ne nylkevät minua verotuksessa", sanoi hän, "minä maksan enemmän kuin neljä pitäjän rikkainta maanviljelijää yhteensä, vaikkei minulla ole tuloja edes niin paljon kuin yhdellä heistä, eivätkä he sittenkään osoita minua kohtaan alkeellisintakaan kohteliaisuutta. Nyt tarvitaan uusi nimismies Ulkovuonolle, ja kun minä asetan ehdokkaan, ilmoittavat he, etteivät he halua minun ehdokastani ja näin he tekevät vaikka kihlakunnanhallitus ja minä kannatamme samaa miestä. He eivät tahdo ketään, joka on asemastaan kiitollisuudenvelassa virkamiehille, sanovat he, he tahtovat saada pitäjäläisten valitseman. Eikä minua valita siltakomiteaankaan, vaikka juuri minä olen tuon kysymyksen herättänyt, tahdotaan osoittaa ettei minua tarvita mihinkään. Mutta puuhailkoot minun puolestani yksinään, ei siitä kuitenkaan muuta synny kuin nurkkariitoja ja koko siltahomma menee päin helvettiä."
— "Niin, anna sinä vaan heidän korjata kylvöstään hedelmät", sanoi rouva Hage yllyttäen. —