Pitkin askelin kulki rouva Hage kotiinpäin, hän näki tiellä pastorinkin, mutta ei halunnut seuraa. Hän puristi kääröä, niin että suopa pursui ulos, -hän oli lähtenyt — muitta mutkitta matkustanut kotiinsa, häntä ei saanut kiinni, jotta olisi voinut ravistaa. Mutta olihan Sten luvannut kirjoittaa. "Pötyä", sanoi rouva Hage kovalla, vihaisella äänellä, "kyllä minä semmoiset kirjoittelemiset tunnen", hän löi suopakäärön kädestä toiseen niin että läiskähti. Hakalan Lassi puuhaili pihallaan haravoineen, hän näki rouva Hagen ja säikähti niin, että pujahti heti tupaansa ja istuutui.
Rajuilmana ryntäsi rouva Hage keittiöön, Anne Sofie ja molemmat palvelijattaret olivat siellä. "Olkaa hyvä", sanoi hän laskien käärön keittiöpöydälle. — "Mitä siinä on?" kysyi Anne Sofie. — "Suopaa." -"Suopaako? Oletko sinä ostanut suopaa, mehän saimme sitä eilen kokonaisen nelikon". — "Niinpä niin", vastasi äiti vilkkaasti, "siksipä tietenkin minun päähäni pälkähti suovan ostaminen". Mutta sitten hänen silmänsä kyyneltyivät, "aina on jotakin vinossa, hyväjumala, mitä sillä on väliä, vaikka meillä onkin suopaa liikaa naulan verta". — "Tulehan äiti", kuiskasi Anne Sofie vetäen hänet arkihuoneeseen.
Siellä pettivät rouva Hagen voimat. "Sinä olet oikeassa, hän on jättänyt Charlotten", sanoi hän purskahtaen itkuun.
— "Vaiti, äiti, Charlotte istuu portailla, hän voi kuulla." — Rouva Hage niisti nenänsä ja hillitsi itkuaan. "Hän on karannut kuin lurjus". — Kalpeana seisoi Anne Sofie keittiön ovella, "Sten ei ole koskaan pitänytkään hänestä", sanoi hän. — "Mutta Charlotte?" — "Minkäs Sten sille voi." — "Aiotko sinä ruveta häntä puolustamaan; jollei sinulla ole parempaa puhuttavaa, niin pidä suusi kiinni". — "Pidänhän minä.", — "Mutta Charlotte", aloitti rouva Hage uudelleen, "kuinka käy hänen." — "Rakas äiti — tuskallista se kyllä on — mutta ei hän siihen kuole." — "Kuole!" rouva Hage suuttui niin ettei saanut ääntäkään, -"kuole, siitä sinä et tiedä mitään. Tahdotko sinä, että minun pitäisi iloita, kun tiedän sen menevän ohitse? Sinä et kai edes säälikään häntä." — Anne Sofie katsahti äitiinsä, ja äiti tuli heti hänen luokseen. "En minä sitä tarkoittanut, mutta minä olen niin onneton ja sinä olet niin järkevä." — "Luuletko sinä, äiti, etten minä tiedä sen olevan tuskallista. Mutta eläminen on tuskallista." — "Eläminenkö tuskallista?" rouva Hage päästi Anne Sofien syleilystään, hän vaipui ajatuksiin ja istuutui. "Eläminenkö tuskallista, olisiko se todellakin tuskallista? Tuskallista — niin, tuskallista. Pettymyksiä — niitä olemme me kaikki saaneet kokea. Tiedätkö, mitä minä eniten pelkään, sitä että kaikki kulkee meidän ohitsemme ja me jäämme, te jäätte. Suruja — niinpä kyllä, mutta -suruja emme me voi välttää, kunhan ei vaan surunamme ole, että elämä kulkee meidän ohitsemme. Muut surut tulkoot, niitten keralla tulee iloakin." Hän nousi kiihkeänä. "Meidän tehtävänämme on auttaa häntä kestämään tämä, ohjata hänen ajatuksiaan tulevaisuuteen, ettei hän surussaan väsyisi. Onni ei ole tämän takia ikuiseksi kadonnut."
"Ei — on osattava unohtaa", sanoi Anne Sofie.
Rouva Hage pudisti päätään. "Mitään ei unohdeta", sanoi hän, "me vain kuvittelemme unohtavamme. Kaikki haavat aukenevat sittenkin kerran, vaikka ne olisivat kuinka hyvin arpeutuneet. Joskus me sen huomaamme — nyt tuo haava taas vuotaa verta —. Joskus taas me emme tiedä, mikä meitä vaivaa, meidän mielemme on aivan odottamatta käynyt murheelliseksi, meitä ahdistaa jokin ohimennyt, ennemmin eletty, — niin, me emme tiedä mikä meidän on. Vanhat haavat ovat auenneet ja vuotavat verta."
Hän aikoi mennä, mutta palasi ja veti Anne Sofien syliinsä. "Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta", kuiskasi hän, päästi hänet ja meni Charlotten luo, joka istui portailla.
"Älä siinä auringonpaisteessa laiskottele, lapseni", sanoi hän, "tule auttamaan minua, minä rupean vastaamaan taikinaa."
13.
Charlotte seisoi kuunnellen ikkunan ääressä, oli varhainen aamuhetki, tuulahduksen lehahtaessa sopivalta suunnalta saattoi kuulla postimiehen puhaltavan torveen ajaessaan tunturin rinnettä alaspäin. Charlotte puri hampaitaan yhteen, niin että suun ympärystät tulivat valkoisiksi, tänään sinä et itse mene postia hakemaan, sanoi hän, kaikista ikkunoista tirkistellään sinua, kuiskaillaan, tuo raukka odottelee turhaan kirjettä armaaltaan. Jos postimestari itse on antamassa, katselee hän sinua hyväntahtoisesti vanhoilla silmillään, tänäänkään ei ole kirjettä rakastetulta, ajattelee hän. Mutta tänään sinä et mene. Ehdittyään tuskin pukeutua, kiiruhti hän kansliaan, "minä menen hakemaan postin, isä", sanoi hän, "niin tulen hieman kävelleeksi." Hän hiipi navetantakaista polkua, jottei häntä olisi nähty keittiöstä. Sillalla hänen täytyi istuutua, hän oli niin jännittynyt, mutta yhtäkkiä hän muisti, että tuolla kivellä olivat Sten ja hän istuneet ja hän kiiruhti eteenpäin. Saatuaan, postin selaili hän vapisevin sormin kirjeitä — hänelle ei ollut koskaan mitään.