Tie oli kapea, he kulkivat lähekkäin, mutta pastori ei kääntänyt katsettaan Charlotteen. "Minä olen päivinäni nähnyt paljon surua", sanoi hän, "viran tähden, kuten sanotaan, ja minun on täytynyt lohduttaa, mutta vaikka minun sydämmeni on ollut tulvillaan todellista osanottoa, on halla aina vienyt minun sanoiltani elämän. Sillä minä olen sanonut itselleni, tämä suru ei vielä ole raskain, nuori vaimo itkee miesvainajaansa, niin, mutta mitä onkaan hän omistanut, äiti suree kuolleita pienokaisiaan, murheen päivät ovat raskaat, mutta minä ajattelin niitä, jotka ovat kadottaneet ennenkuin ovat mitään omistaneetkaan, köyhiä, joilla ei ollut mitään kadotettavaa. Se suru on raskain, tyhjyyden tuska. Siksi minä niin kernaasti kuljen tässä laaksossa, tuntuu siltä kuin ei täällä olisi aurinko koskaan paistanut, kuin olisi tämä tyhjyyden tyyssija."
Charlotte kuunteli ihmetellen hänen sanojaan, aaltoilevaa saarnanuottia, tuntui siltä kuin hämärän henget olisivat puhuneet, mitä hän tiesikään?
"Minä puhun itsestäni, — enkä aiokaan sekaantua teidän asioihinne", sanoi hän katkonaisesti, "minä tiedän, ettei minulla ole ihmisenä eikä pappina siihen oikeutta, enkä minä koskaan saakaan siihen oikeutta, niistä en koskaan mainitse, ne olkoot pyhiä", sanoi hän lujasti. "Mutta me kohtasimme toisemme täällä ja minä tunsin päässeeni teitä lähelle, — niin, teitä lähelle". Hän eksyi taas äskeiseen saarnanuottiinsa. "Olen täällä käyskennellessäni tuntenut semmoista ennenkin, minulla on ollut ikäänkuin näkymätön seuralainen, olen kysynyt itseltäni, mikä sinua seuraa, nyt sen tiedän, teidän sielunne on seurannut minua ja nyt minä tiedän, että jumala on tänä iltana lähettänyt minut kohtaamaan teitä. Niin — uskokaa minua, älkää käskekö minua luotanne, jumala tahtoi että kohtaisin teidät. Sillä minä olen ainoa ihminen, joka voi teitä ymmärtää. Ei - en minä aio puhua teidän asioistanne." Ja lujasti, ikäänkuin antaen tulevaisuudestakin lupauksen, sanoi hän: "koskaan en sanallakaan niistä mainitse, olkoot ne tykkänään teidän salaisuutenanne."
Noustessaan jyrkkää pappilanmäkeä, puhui pastori hengästyneenä:
"Kun ihmisillä on surua, etsivät he yksinäisyyttä. Mutta he tahtovat olla yksin siellä, missä he voivat eroittaa surunsa äänen, he tahtovat kuunnella sen kaikua. Sentähden sallii jumala joskus kahden yksinäisen ihmisen kohdata toisensa, että suru kulkisi sydämmestä sydämmeen, että he ymmärtäisivät toisiaan. Tajuaisivat toistensa yksinäisyyden.
"Eikö niin — nyt tekin tiedätte, että elämä on kuin kirren peittämä tie, jolla teidän yksinäiset askeleenne orpoina kajahtelevat. Jolla kuljetaan aavistellen sitä, mitä elämä ei ole antanut. Nyt tekin tiedätte, kuinka suuresti elämä voi pettää, te olette nuori, te olette kohdannut ensimmäisen surunne, ei, ei, en minä teidän salaisuuteenne koske, mutta ensimmäinen suru on kuin musta verho, joka laskeutuu eteemme ja peittää kaiken katseeltamme, tulevaisuuttakaan ei enää ole. Mutta tästä ensimmäisestä surusta kasvaa uusi elämänkaipuu, minä sen tiedän, joka olen elänyt, jos vain kohdataan ihminen, joka voi ymmärtää, surukin voi yhdistää, ehkäpä syvemminkin kuin ilo, niin, ehkä syvemminkin."
He olivat saapuneet tuomarilan vaiheille ja pysähtyivät kumpikin.
"Älkää harmitelko sitä, että kohtasitte minut tänään", sanoi hän, "älkää ajatelko, että minä olen pappi, minä olen ihminen, joka salassa tahtoo kuunnella teidän surunne ääntä, se soinnahtaa minusta takaisin, tuo soinnahdus virvoittaa teitä, ja te suotte yksinäiselle ihmiselle suuren ilon, ajatelkaahan tätä, on ihminen, jolleka te vielä voitte suoda suuren ilon."
Pastori jätti hänet, yhtäkkiä, ikäänkuin peläten sanovansa liikaa,
Charlotte näki hänen lyhyin, nopein askelin etenevän tietä pitkin. —
Charlotte kuuli äidin ja Anne Sofien vielä valvovan, murheellisina he nyt keskustelevat minusta, ajatteli hän hiipien hiljaa portaita ylös.