Hän riisuutui ja meni vuoteeseen, hän lepäsi kattoon tuijottaen, kummallista, tämänkin päivän perästä tulisi aamu ja sitten vielä monta aamua, eikä Sten koskaan tulisi takaisin. Hän ei koskaan toipuisi hyljätyn tuskasta ja häpeästä, yksinäisyyteen oli hänet jätetty, Sten ei edes ajatellut häntä. Mutta etäisyydestä hän kuuli pastorin saarnanuotin, se väreili ilmassa kuin kaukainen virran kohina, tähän, säveleeseen, tähän kohinaan hän nukkui.
15.
Charlotte heräsi seuraavana aamuna — hänen ajatuksensa koettivat tavoittaa jotakin, — jotakin, joka vielä humisi hänen mielessään, josta hän oli uneksinut. Unen tunnelmaa oli hänessä, hänen ympärillään, kaikkialla, mutta tietoisuus ei kyennyt sitä vangitsemaan.
Hän lepäsi aivan hiljaa, silmät suljettuina. Vähitellen palasi uni, kalpeina kaarina laskeutui se valon halki, asettuen hänen silmäluomilleen, ihmettelevänä vavistuksena tuntui sen läsnäolo hänen ruumiissaan. Hän istui veneessä suurella vuonolla, vene lähestyi tunturia, joka loi veteen mustia varjoja. Häntä paleli, mutta hän ei pelännyt. Veneen hitaasti lähestyessä varjoja näki hän, että venettä souti joku, se oli pastori, eikä häntä vähääkään ihmetyttänyt, että se oli pastori eikä tuo toinen. Soutaessaan katseli pastori koko ajan vakavasti häntä, ja veneen lipuessa pimentoon kumartui pastori eteenpäin ja sanoi hänelle jotakin. Mutta hän ei voinut muistaa noita sanoja. Hän kuuli äänen helähdyksen, hän kuuli sanatkin, hän ymmärsi niiden merkityksen, ne olivat tuossa hänen edessään, hän näki ne, mutta sittenkään ei hän voinut niitä toistaa, aina kun hän oli sanomaisillaan ne ääneen, katosivat ne. Mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi sanoa nuo sanat, kuulla oman äänensä ne toistavan.
Charlotte pukeutui hitaasti, unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään. Hän meni alas, auttoi äitiään, kävi asioilla, — se ei vaan väistynyt. Hän meni isän luo kansliaan, etsi itselleen jäljennöstyötä, — unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään, kesken työtään täytyi hänen pysähtyä kuuntelemaan, tuossa olivat nyt sanat, nyt hän ne tavoitti. Mutta samassa silmänräpäyksessä olivat ne taas kadoksissa.
Päivälliselle saivat he harvinaisen vieraan, piirilääkärin Ytredalista. Hän oli hyvänahkainen, yksinäinen kujeilija, hänessä oli hieman narria ja paljon hienoa, hyvää miestä, hän ja Charlotte olivat hyviä ystäviä. Päivällispöydässä kertoi hän jutun eräästä bodalilaisesta miehestä, joka uskonnollisten mietiskelyjen hämmennyttämänä oli hirttäytynyt, "ihmiset väittävät, että rakkaussurut olivat lisäsyynä", sanoi tohtori. Ja yhtäkkiä kuuli Charlotte taas unen sanat, ne värisivät hänen tajunnassaan, hän nousi ja kiirehti ulos huolimatta siitä, että näki toisten ihmettelevän. Mutta päästyään yksinäisyyteen ei hän enää kuullutkaan unen sanoja. Ne jättivät tulena polttavan jäljen hänen mieleensä.
Hän kulki pitkin virran rantaa päätyen sillalle, hän muisteli iltaa, jolloin hän ja Sten olivat sillä tanssineet, nyt oli virta kesäisen kirkas. Hän kumartui katselemaan virran kalvoon, noissa pienissä tukipylväitten takaisissa pyörteissä kisailivat sanat, hän kumartui syvälle kuuntelemaan, mutta sanat jäivät sinne alas, hymyilivät sieltä, eivätkä tahtoneet tulla ylös hänen luokseen.
Täytyykö minun koko ikäni ihmetellä, mitkä ne sanat olivat, enkö minä saa niitä koskaan tietää, ajatteli hän.
Illalla istui hän yksinään portailla, piirilääkäri, isä, äiti ja Anne Sofie pelasivat wistiä. Ilma oli sumuista. Hän istui kuunnellen — avoimin suin, tuijottavin silmin. Sanat näyttivät kisailevan kaikkialla, ruohikon äänettömässä huojunnassa, saarnien vienossa kuiskeessa, hyönteisten hennossa hyrinässä kukkien yllä, salaisuutta kuiskailtiin korvasta korvaan, oliko sen ilmitulon hetki hänellä?
Yhtäkkiä näki hän — niin selvästi, että kolea pelon puistatus vavahdutti hänen ruumistaan — näki hän papin kasvot, samanlaisina kuin unessa, tuossa aivan edessään, kalpeina, vakavina, silmät ihmeellisesti loistaen, pappi kumartui häntä kohden, kuiskasi jotakin, hän kuuli eikä kuullut, pappi näytti ikäänkuin suuresti vihastuvan, näytti tahtovan huutaa, mustana aukeni suu, Charlotte tunsi sanojen kuumottavan kasvojaan, — sitten ne haihtuivat, kaikki katosi, hän näki edessään enää vain puutarhan ja pellot, ne näyttivät keinuvan, hän kuuli enää vain kuiskeitten hiljaisen hyminän — —