Äiti huokasi, kutoi ja luki. Yhtäkkiä palautui hänen mieleensä jotakin nuoruudenaikaista, jotakin niiltä päiviltä, jolloinka pelättiin sisaren, täti Lovisen, menevän kihloihin juopon tohtori Reinhardtin kanssa. Hän ja Lovise olivat seisoneet pappilan veräjällä, silloin oli tohtori ajanut ohitse, humalaisena ja hurjana, hänen tuttu, suuri punaisenruskea tammansa tanssi tietä pitkin. Hän oli silloin — hän muisti sen niin selvästi kuin olisi se eilen tapahtunut — hän oli kääntynyt sisarensa puoleen ja sanonut, "sinä et tee sitä, Lise". Monen monta sanaa oli hän iässään sanonut, vaieta olisi hänen pitänyt, ehkä olivat nuokin sanat merkinneet paljon Loviselle, tehneet lopun hänen epäröimisestään.
Voi, voi, monta sanaa olisi saanut jäädä sanomatta.
Jos Charlotteakin nyt kohtaa onnettomuus, -yksinäisenä ja murheellisena hän harhaili, äidin kovat sanat mielessään, — jos hän menee ja heittäytyy virtaan — —
Rouva Hage syöksähti ylös, heitti huivin hartioilleen, "minä menen etsimään Charlottea", huusi hän.
Tultuaan pihalle pysähtyi hän neuvotonna, mistä hän alkaisi etsiä. Silloin kuuli hän veräjältä hiljaista puhetta, hän tunsi Charlotten äänen. Rouva Hage tuli niin iloiseksi, että oli vähällä heti huutaa Charlottea, mutta uteliaisuus voitti, kenenkä kanssa Charlotte puhui. Hän ei tietenkään tahtonut vakoilla, mutta sittenkin läheni hän, leveästi hymyillen, parisen askelta. Tuttu oli varmasti tuo toinenkin ääni.
Mutta sitten hän pysähtyi, "sinä kuuntelet", sanoi hän puoliääneen ja palasi pitkin askelin huoneeseen.
"Nyt Charlotte tulee", sanoi hän.
"Tiesinhän minä sen", sanoi Anne Sofie.
"Niin, sinä olet viisas", sanoi äiti kulkien hyväntuulisena edestakaisin.
"Jumalaties, mitä sinäkin tuijotat. — Nyt me syömme kaakkua ja maistamme viiniä", lisäsi hän iloisin äänin.