"Mitä hyötyä puhumisesta sitten on", vastasi Anne Sofie rauhallisesti.
"Alituisella vaikenemisella ainakin on pahat seuraukset. Jos aina vain ajattelee, ajattelee vihdoin kaikkein pahinta, puhumalla saa edes jonkunverran pahaa itsestään poistumaan."
Anne Sofie ei vastannut mitään.
"Tulehan auttamaan minua illallisen laitossa."
"Tarvitaanko siinä meitä molempia? Anna se minun huolekseni."
"Hyväjumala — siksihän minä sinua pyysin, ettei minun olisi tarvinnut olla yksinäni. Istu sinä vaan rauhassa", sanoi äiti ja meni.
Charlotte ei ollut tullut kotiin illalliselle. Aterian päätyttyä alkoi tuomari latoa pasianssia, rouva Hage ryhtyi innokkaasti auttamaan häntä, se kiusasi tuomaria, peli ei tietenkään päättynyt tasan, tuomari toivotti hyvääyötä ja meni levolle.
Rouva Hage etsi kutimensa ja erään kirjan, silloin tällöin tirkisti hän Anne Sofieta, joka istui ikkunan ääressä tuijottaen tunturille, Bergeimistä loisti tuli.
"Emmekö menisi etsimään Charlottea", kysäsi äiti.
"Kyllä hän tulee", sanoi Anne Sofie.