Äiti saattoi tohtoria rattaille, palattuaan rupesi hän kulkemaan edestakaisin lattialla ja hieromaan käsiään niin että nivelet naksahtelivat, sitten hän puhkesi puhumaan:
"Sinä voisit sentään käyttäytyä sivistyneen ihmisen tavoin, vaikka sinulla onkin hiukan sydänsuruja."
Charlotte nousi nopeasti:
"Taisin sanoa pahasti", sanoi äiti pysähtyen.
Charlotte kumartui ja juoksi ulos. Anne Sofie nosti katseensa työstään.
"Kuinka sinä saatoitkaan", sanoi hän äidilleen.
"Niin, kuinka minä saatoinkaan", vastasi äiti onnettomana. Mutta sitten hän lisäsi: "voisipa hän sentään hieman hillitä itseään."
"Helppo on niin sanoa", sanoi Anne Sofie.
He istuivat neuloen, kumpikaan ei sanonut mitään, äiti työskenteli kuin henkensä edestä. Hetken kuluttua huokasi hän syvään, hän oli johtunut ajattelemaan talvea, — pitkä talvi kummitteli jo hänen mielessään: Anne Sofie istui aina mykkänä, Charlotte oli ehkä poissa tai kenties kotonakin, mutta pahantuulisena, tuomari nukkumassa jo puoli kymmeneltä, kiivaasti käännähtäen sanoi hän Anne Sofielle:
"Miksikä sinäkin aina noin mykkänä istut."