Anne Sofie istui liikkumattomana, hän tuijotti tunturilta loistavaa yksinäistä valoa, ainokaista valonpilkahdusta sieltä ylhäältä. Hän ymmärsi täydellisesti sen merkityksen itselleen, — vielä talvi - täällä kotona, — ja hän olisi taas vuotta vanhempi.

"Tulehan nyt juomaan", sanoi äiti.

Nyt sammui valo Bergeimistä. Niin äkkiä. Se puhallettiin sammuksiin. Se hukkui kuin huokaus yöhön. Anne Sofie nousi — ikäänkuin olisi tehnyt päätöksen.

"Sinäkin näytät niin kalpealta", sanoi rouva Hage.

"Olenko minä kalpea? Ei se mitään merkitse. Hyvää yötä, äiti."

”Mutta etkö sinä huolisi –?”

Anne Sofie pudisti päätään, suuteli äitiään ja meni.

Rouva Hage jäi yksikseen istumaan, hän tuijotti kolmea täytettyä viinilasia. Hänen alahuulensa työntyi eteenpäin, surullista on olla vanha ja yksinäinen, ajatteli hän, mutta nuoren yksinäisyys on onnettomuutta.

Talossa oli aivan hiljaista, varovaisesti kaatoi hän nuo kolme lasillista viiniä takaisin pulloon. Tässä talossa säästetään viiniä, ajatteli hän kaataessaan.

16.