"Äiti — minulla on sinulle jotakin sanottavaa", sanoi hän, "ja minä pyydän sinua ilmoittamaan sen isällekin."
Rouva Hage laski kirjan kädestään.
"Onko se jotakin pahaa", kysyi hän pelokkaana.
"Minä olen mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa", sanoi Anne Sofie.
Äiti tuijotti noita sanoja, häntä halutti huutaa, tuo ei ole totta, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt, sinä olet elänyt murheessa ja yksinäisyydessä, sinä et ole tahtonut tuota.
Mutta katsahdettuaan Anne Sofieta, nähtyään hänen kalpeana seisovan, silmissään ihmeellinen, suljettu ilme, painoi hän kätensä sydämmelleen ja sanoi itselleen, nyt ei ole sinusta kysymys, ja nousi ja veti kiivaasti tyttären syliinsä.
"Olkoon se sinulle onneksi, lapseni."
Kuuma aalto läikähti kautta Anne Sofien ruumiin, kaikkea muuta oli hän odottanut, varoituksia, huokauksia, surua, ensimmäistä kertaa hän täysin tunsi äidin hellyyden ja lämmön, hän purskahti itkuun.
"Kiitos, äiti", nyyhkytti hän.
"Älkäämme nyt itkekö", sanoi äiti itkien hänkin, "vaan olkaamme iloisia. Vaikka meidän täytyykin erota ja vaikka kaikenlaisia vaikeuksia syntyy, kuten itsekin arvaat, niin elämässä on sittenkin vain yksi asia, joka tuottaa onnea: rakastaminen ja rakastettuna oleminen."