Sanottuaan tämän heittäytyi hän pitkälleen maahan, hän ei itkenyt, jospa hän olisikin saanut itkeä, koko hänen ruumiinsa vavahteli, hän painoi kasvonsa maahan, kanervat repivät häntä.
Kalpeana polvistui Ole hänen viereensä, hän kumartui eteenpäin ja tarttui hänen olkapäihinsä, hän koetti nostaa, mutta Anne Sofie tempautui irti. Ole nousi ja seisoi katsellen häntä, antoi hänen olla rauhassa kunnes hän oli tyyntynyt. Anne Sofie nousi vihdoin istumaan ja ojensi kätensä Oleile.
"Minun ei pitäisi nyt olla tämmöinen", sanoi hän koettaen hymyillä, "en tiedä, mikä minuun tuli, - älä ole pahoillasi —"
"Tarkoitatko sinä — täyttä totta?"
"Tarkoitan tietenkin", vastasi hän naurahtaen lyhyesti.
"Ja — ja noin vähän sinä siitä iloitset", sanoi Ole, kasvot kalpeina, poispäin katsoen.
"Ei, ei", hän hypähti seisomaan, "minä olen iloinen, Ole, minä olen iloinen, älä käsitä minua väärin". Hän tarttui Olen käteen, mutta päästi sen heti. "Meidät voidaan nähdä tieltä, sitten — —", väristys kulki kautta hänen ruumiinsa. "Älä muistele, minkälainen minä nyt olen. Teetkö, mitä minä pyydän? Annatko minun mennä kotiin — yksinäni?" Hätäisesti hipaisi hän Olen otsaa. — "Illalla sinä tulet minua tapaamaan. Mutta nyt minun täytyy mennä kotiin yksinäni."
Anne Sofie kulki polkua alaspäin, kerran hän kääntyi viittomaan taakseen, Ole seisoi yhä, liikkumattomana, hän ei edes nyökännyt vastaukseksi.
Veräjällä pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti ylöspäin, Ole oli istuutunut, hänestä tuntui, että kaikki oli nyt ratkaistu, peruuttamattomasti, katuiko hän?
Hän löysi äidin arkihuoneesta, rouva Hage istui lukemassa, Anne Sofie asettui äidin tuolin taakse ja siveli hitaasti hänen hiuksiaan.