"Laulan", sanoi Ole, "olen perinyt sen taipumuksen, äitinikin laulaa aina".
"Kaipa sinä laulaessasi jostakin iloitset, ethän sinä toki vain laulamisen tähden laula?"
"En tiedä, joskus on kai mielessäni jotakin, josta koetan päästä laulamalla, äitini on melkeinpä raskasmielinen, mutta hän laulaa kuitenkin, minun mielestäni laulu päästää monesta murheellisesta ajatuksesta."
He istuutuivat mäen rinteelle. "Miksei äitisi muuta luoksesi asumaan?" "Luokseniko" — sanoi Ole venyttäen, "hän ei ole tahtonut tulla peloittamaan ihmisiä, — jos nimittäin sattuisi olemaan joku, joka voisi ajatella Bergeimiin muuttamista. Mutta ei hänen olisi tarvinnut semmoista pelätä, Bergeimiin nouseva tie on kovin jyrkkä, ei sinne kukaan muuta."
"Niinkö luulet", Anne Sofie tunsi veren takovan kaulavaltimoissaan, hänen henkeään ahdisti, "miksikä sinä niin luulet?"
Ole nousi kalpeana.
"Siksi, että hän, jolta haluaisin kysyä — ei tahdo tulla", vastasi hän hiljaa. "Tiedätkö sen — oletko kysynyt — häneltä?"
"Hän on sanonut sen minulle — kysymättä."
Anne Sofie katseli kylää, ahdistava tunne oli kadonnut, hän oli rauhallinen, hän tunsi muuttuneensa aivan toiseksi ihmiseksi, tuolta alhaalta hohti tuomarila valkoisena ja viehättävänä suurten puitten lomitse ja tuolla ylhäällä, tunturin jyrkällä rinteellä, oli Bergeim.
"Kuulehan Ole", sanoi hän hitaasti, rauhallisesti kuin kertoisi hän kaskua ja sisimmässään ihmetellen ja peläten omaa rauhallisuuttaan, "eräänä iltana katselin minä Bergeimiä. Tie sinne on jyrkkä, se on totta, muttei niin jyrkkä, ettei sitä voisi kulkea. Minä katselin Bergeimiä, tuvasta loisti tuli, ja kun se sammutettiin päätin minä — päätin minä kulkea tuota tietä, päätin minä tulla."