Hän katseli ylöspäin kunnes hänen silmänsä kyyneltyivät, ei siitäkään olisi mitään hyötyä, että hän puhuisi heille, puhuminen ei koskaan auttanut. Hän muisteli Hagbartia — sitä kertaa, jolloin hänelle oli selvinnyt, että hänen lapsensa, lapsi jota hän oli rintansa alla kantanut, oli tullut kotiin kuollakseen inhoittavan, hitaan kuoleman.
Hän ei olisi koskaan luullut, että hän kiittäisi jumalaa saadessaan vihdoinkin haudata yhden lapsistaan.
Mutta vähitellen oli hän saanut lapsensa takaisin — toisella tavoin. Hän unohti sairaan, tuhotun nuoren miehen, joka oli niin kevytmielisesti leikkinyt elämällään, ja muisteli vain pientä poikaa, joka tummatukkaisena ja suurisilmäisenä aina oli juossut hänen perässään, leperrellen ja jutellen ja hyppien innoissaan yhdellä jalalla. Hänet oli hän saanut takaisin — häntä uskalsi hän aina ajatella.
Ja tänään muistutti Lovise taas hänestä — hänen sydämmessään soi tuskanhuuto, hurja ja katkeroitunut, suojella hänen täytyi lapsiaan, suojella vaikka henkensä hinnalla. Mutta miten, päästämälläkö maailmalle vai pidättämälläkö luonansa, yhtä vähän oli kummastakaan hyötyä.
Mutta koskaan ei hän antautuisi. Jollei hän uskoisi, että hän joskus — joinakin raskaina hetkinä - on merkinnyt jotakin lapsilleen, on ollut heidän tukenaan, olisi hän valmis laskeutumaan kuolinvuoteelle. Tai ehkä oli hänen taistelunsa sittenkin turhaa, ehkä mustotti heidän yllään kohtalo, varjo, jota ei mikään rakkaus voinut hälventää? Hänet valtasi pelko, mutta yhtäkkiä hän muisti, että Hagbart oli kerran pienenä sanonut, "sinun luonasi, äiti, on aina turvallista", — ah niin, silloin olivat he pieniä, silloin tulivat he hänen luokseen. Ja ehkäpä he kerran vieläkin tarvitsevat häntä. —
Nyt hän kuitenkin kaikitenkin menisi kotiin valmistamaan päivällistä. —
– – –
— Anne Sofie ja Ole Bergeim kiipesivät mäen rinnettä, Anne Sofie edellä, Ole hyräillen perässä.
Anne Sofie pysähtyi, hän katseli alaspäin, hänen silmäluomiaan kirvelsi, häntä väsytti niinkuin hän olisi valvonut monta yötä, mutta hän ei ollut valvonut, hänen mieltään oli lakkaamatta ahdistanut hänen nukkuessaan — —
"Laulatko sinä aina", kysyi hän Olelta.