"Jollet sinä, Lovise, eläisi erakkona, et puhuisi niin paljon pahaa ihmisistä."
"En — tietenkään", täti Lovise naurahti, "sinähän olet kokenut muutakin, sinä. Olethan saanut miehen, joka ei liikoja suutaan soita, niin että voit hyvällä syyllä suositella avioliittoa." Rouva Hage otti vasunsa.
"Oli aika, jolloin ei avioliitto sinuakaan niin kovin peloittanut", sanoi hän. "Eihän se ollut minun syyni, ettei siitä tullut mitään."
Täti Lovisen linnunsilmät levisivät, hänen keltaiset sormensa käyristyivät.
"Sinä olet mielestäsi valinnut paremman osan, sinä", sanoi hän värisevin äänin, "enkä minä sinun mielestäsi ole minkään arvoinen tämmöisenä — yksinäisenä ja lapsettomana. Mutta muistanpa hyvin erään päivän, jolloin seisoit tässä samassa huoneessa, Hagbart oli tullut kotiin, silloin sinä sanoit, että lasten synnyttäminen tämmöiseen maailmaan oli rikos." Rouva Hage oli noussut ja katseli ulos ikkunasta. "Epätoivoisena sanoo ihminen paljon, mitä sitten katuu. Siksipä kai sinäkin sanot niin monta pahaa sanaa — mutta ikävää on, ettei kahdella sisaruksella ole toisilleen muuta kuin pahaa sanottavana."
"Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise, "älä suotta pidä korkealentoisia puheita, kyllä se sinulle hyvää tekee, että saat silloin tällöin kuulla totuuden sanoja sinäkin. Pitäisit parempaa huolta nukketyttäristäsi, parhaillaan kuhertelee Charlotte papin kanssa ja Anne Sofie on talonpoikiin menevä, hän kuuluu naivan Bergeimin hauturin."
"En voi käsittää, kuka sinulle juoruaa", sanoi rouva Hage suuttuneena, "nyt minä menen", ja hän meni.
Olisikohan tuossa juorussa Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä todellakin jotakin perää?
Olihan Anne Sofie niin ylpeä. Saisiko hänkin nähdä lapsistaan tulevan talonpoikia, semmoista tapahtui nykyään kaikissa muissa säätyläistaloissa, mutta minun lapsistani ei tule, oli hän aina ajatellut. Ole Bergeim — hän oli yhtä hyvä mies kuin joku toinenkin. Mutta — sittenkin oli se mahdotonta. Hän tuli katsahtaneeksi mäkeä ylöspäin, tuolla, kunnailla, tuomarilan takana, he kulkivat kahden. Kahden!
Hän aikoi huutaa heille, — huutaa Anne Sofieta luokseen, mutta hän jätti sen tekemättä, eihän tuon kyläjuorun tarvinnut mitään merkitä, juoruista ei hän ollut koskaan välittänyt.