"Älkäämme suotta näytelkö komediaa ja puhuko niinkuin olisimme hyvinkin tyytyväisiä, eihän sille mitään mahda, mutta surullista se on."
"Meidän ei pitäisi ajatella itseämme."
Mutta tuomari ei kuunnellut.
"He kuristavat meitä kurkusta. Vallan ovat he ottaneet meiltä jo aikoja sitten, kunnioituksen unohtaneet, köyhyydellä he meitä uhkaavat, ja nyt he vievät meidän lapsemmekin."
"Sano mieluummin, että me saamme uuden lapsen, — että me tulemme heitä lähemmäksi", sanoi rouva Hage urhoollisesti.
Tuomarin kasvot vääntyivät.
"Vanha, arvossapidetty suku. Niin — minä tiedän, mitä sinä tahdot sanoa — enkä minä pidäkään meitä talonpoikia parempina. Parempina", hän puhalsi. "Ole Bergeimin suku on myöskin vanha ja arvossapidetty, en minä sitä tähtää, mutta sinä tiedät vallan hyvin, että ero on sittenkin liian suuri. Ajatustapa ja tuntemistapa ovat erilaiset, — jokapäiväisessä elämässä ilmenee kiusallisia eroavaisuuksia — elintavassa, käytöksessä, työskentelyssä. Ei, ystäväni, me juuri olemme hänet kadottaneet, kadottaneet pienen talon raskaaseen elämään. Heidän piiriinsä tulee hän kuulumaan — eikä Ole meidän."
"Et suinkaan sinä aio lapselle sanoa kaikkea tuota?"
"En. Ei se ole tarpeellista. Eikä se mitään hyödyttäisi."
Katkeroituneena kohautti hän raskaita olkapäitään.