"Ja — mikä hän sitten on! Norjalaisen virkamiehen tytärraukka.
Kuuluuhan hän siihen säätyyn, jota kaikki halveksivat ja pilkkaavat.
Eihän hänellä ollut muuta menetettävää kuin mitä sivistys ja kasvatus
olisi voinut suoda, se ei ole siis hänelle riittänyt."
"Me elämme toista aikaa, Hage."
"Aika kuin aika, ihmiset ovat aina samanlaisia. Vaikka aika olisi kuinka toinen, vie Bergeimin elämä hänen nuoruutensa parissa vuodessa. Vaikka aika olisi kuinka uusi, on häntä kiusaava aterioiminen ihmisten kanssa, jotka eivät käytä veistä eikä haarukkaa, niin, niin, ehkäpä Ole käyttääkin, mutta vanha Mari ei käytä eikä Lassi, velimies, hehän ovat nyt hänen lähintä sukuaan. Heidän piiriinsä hän kuuluu. Meikäläisiin — ei hän enää kuulu."
"Mutta Hage — onhan hän meidän lapsemme."
Tuomari repi partaansa.
"Hän on tehnyt valintansa. Eikä perheen lapsena oleminen merkitse vain sitä, että jollakin on kirkonkirjoissa vissit vanhemmat. Niin, niin — en minä tahdo lisätä kiveä kuormaan, toivotan lapselle onnea. Sekä hänelle että Olelle."
Ja terävästi hän lisäsi:
"Onko Ole Bergeim se vävypoika, jota sinä olet toivonut?"
"Ei — jumalanähköön."
"Hyvä. Me olemme siis yhtä mieltä. Mutta aina kun on jotakin, josta me emme kumpikaan pidä, täytyy minun sanoa totuus, sinä koetat koristella, ja sitten käyn minä kovasydämmisestä. No niin — minulla on paljon työtä." Rouva Hage meni. Mutta ei sisään, häntä ei haluttanut nyt heti tavata Anne Sofieta, hänen mielensä kaipasi virkistystä, hän lähti hetkeksi maantielle kävelemään, kävellessään palautti hän mieleensä kaiken, mitä oli kuullut tuonlaisista avioliitoista, niin, olivathan ne joskus hyvinkin menestyneet, jopa erittäinkin hyvin.