Hän pysähtyi. Tuolta tienkäänteestä tuli Charlotte ja pastori.
Ei — tänään —
Pastori tervehti, "teidän tyttärenne ja minä olemme tehneet pienen kävelyretken."
"Näen sen", sanoi rouva Hage kuivasti. "Isä on kysellyt sinua, sinä olet varmaankin luvannut valmistaa jonkun työn tänään. Mutta oletkin kai, kuten Maria, valinnut paremman osan", kiukkuisena sähisi rouva Hagen ääni.
Pastori kiiruhti hyvästelemään, hän kiirehti peltojen poikki tavallista pitemmin askelin, taisipa hän pistää juoksuksikin, rouva Hagea nauratti.
Mutta pian hänen kiukkunsa taas palasi, "missä sinä vetelehditkään", sanoi hän tarttuen Charlotten käsivarteen, "juokset pitkin maantietä vanhan papin perässä. Etkö sinä häpeä? Eikö sinulla ole ollenkaan itsekunnioitusta?"
Charlotte pakeni huoneeseensa, äidin sanat eivät häneen sattuneet, hänellä oli muuta ajateltavana.
Siinä ei enää ollut epäilemistä — hänen tarvitsi vain kulkea pappilan ohitse laaksoon päin, niin hän tuli heti, semmoinen valta oli hänellä todellakin pastoriin. Ja aina puhui hän siitä, kuinka tuska yhdisti ja kuinka hän koko ikänsä oli kaivannut iloa ja kohdannut vain pimeyttä, katkeraa murhetta. Mutta kun hän oli vastannut, ettei hän usko iloon elämässä, oli pastori heti kääntänyt kelkkansa ja puhunut siitä, kuinka kaksi surua etsii lohdutusta toisistaan — —
Charlotte istui kokoonkyyristyneenä sängyssään, kuinka se tuntuikaan ihmeelliseltä, houkuttelevalta, ja sittenkään, ei, menneinä päivinä olisi se tuntunut hänestä naurettavalta, — vaikka hänessä olikin jotakin suurta, syvää, jotakin kaikista muista eroavaa. Jollei hän vaan olisi sipsuttanut ja jollei hänellä olisi ollut tuota saarnanuottia, — koko ikänsä sanoi hän etsineensä jumalaa, tuo ihmeellinen vakavuus, tuo intohimoisuus melkein peloitti.
Luuliko hän ehkä, ettei hän voisi unhoittaa tuota toista, ettei mikään voisi hävittää hänen muistoaan? Hän nousi ylös vuoteelta ja aukaisi erään lipaston laatikon, josta hän löysi pienen käärön, se sisälsi muutamia pikkuesineitä, kaksi korttia, oljesta punotun onnensormuksen, kolme forelliperhosta, jotka hän aikoinaan oli kätkenyt ja joita Sten ei ollut muistanut pyytää takaisin, enempää ei käärössä ollut. Parasta oli, että hän ne hävitti, muistojen jumaloiminen on vaarallista, oli pastori sanonut, haudatkoot kuolleet vainajansa —