Unohtaa —. Ylpeä hän olisi, niin ettei kukaan ymmärtäisi, kukaan aavistaisi —
Hän kumartui aarteensa ylitse ja itki.
– – –
Illallinen oli syöty. Tuomari oli mennyt levolle, rouva Hage istui kirjoituspöydän ääressä kirjoittaen Johannekselle, hartaasti pyysi hän Johannesta tulemaan kotiin, hänen täytyi saada hieman neuvotella jonkun kanssa.
Anne Sofie oli mennyt puutarhaan tapaamaan Olea, taivas oli pilvessä, puuskauksittain kohahteli tuuli saarnipuissa. Hän oli väsynyt ja iloton.
Hän kuuli Olen tulevan — hitaasti ja varovaisesti — hän tuli pelloilta päin.
"Sieltäkö sinä tulet", kysyi Anne Sofie ihmetellen.
Niin — sieltä hän tuli. Hän olikin, totta puhuen, jäänyt mäenrinteelle, eikä ollutkaan mennyt kotiin, kävellyt hän oli ja odotellut, — arvellen, ettei se sittenkään ollut täyttä totta, lisäsi hän ääni värähtäen.
"Poika raukka", sanoi Anne Sofie hipaisten hänen olkapäätään. "Tule —"
He istuutuivat huvimajaan, puut valittivat vienosti tuulessa.