Anne Sofie otti Olen käden kättensä väliin, suuri se oli ja karkea, mutta se oli hänen. Hän kumartui ja suuteli sitä.
Ole vavahti. Niin rajusti, että Anne Sofie oli vetäytyä takaisinpäin. Silloin, odottamatta, kietoi Ole kätensä hänen ympärilleen, veti häntä luokseen niin että teki kipeätä, Olen sormet puristivat hänen käsivarttansa, Olen käsi kiertyi hänen povensa ympäri, hän tunsi että Olen kasvot olivat lähellä hänen kasvojaan, hän tunsi vieraan hengityksen huokuvan suutaan vasten, ja uuden, ihanan, voimakkaan tunteen valtaamana, jonka synnytti antamisen ja saamisen, toisen omana olemisen ja omistamisen ilo, kietoi hän kätensä Olen kaulaan, suuteli häntä ja painautui hänen rintaansa vasten.
TOINEN OSA
17.
Etuhuoneen avonaisella ikkunalla nuokkui kaksi kirjuria, he ruokkivat kyyhkysiä, jotka kuherrellen astelivat edestakaisin ikkunalaudalla, ja samalla he hakkailivat pikkuista neiti Svendseniä, joka asetteli kirjoituskonetta käyttökuntoon, oli lämmintä, lomankaipuuta väreili ilmassa, kirjurit eivät voineet sivuuttaa toisiaan käytävissä kysymättä, "milloinka te pääsette lomalle?" Nuo kaksi kirjuria ruokkivat kyyhkysiä, hakkailivat ja ihmettelivät, että milloinkahan osastonpäällikkö Hage tänä vuonna lähtenee lomalle; heidän tätä aprikoidessaan saapui osastonpäällikkö.
Hän tervehti ystävällisesti, hänkin tuli ikkunan luo kyyhkysiä katselemaan, hänkin ruokki niitä; mutta sittenkin poistuivat kirjurit heti ja kyyhkyset lensivät tiehensä. Osastonpäällikkö Hage ei tuonut viihtymystä tullessaan, ja kun hänen piti ruokkia kyyhkysiä, kierähtelivät herneet kadulle.
Neiti Svendsen ihaili osastonpäällikkö Hagea, mutta pelosta pamppailevin sydämmin. "Hän on herrasmies", sanoi neiti Svendsen tuijottaen hurmaantuneena puhekumppaniinsa, "hän ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa eikä koskaan kieltänyt lomapäivää". "Mutta", lisäsi hän, "hauska hän ei ole — sellainen kuin esimerkiksi osastonpäällikkö Nekkelrud, Hellu."
Hage ei sulkenut ovea perässään, parisen kertaa kulki hän konttoristaan etuhuoneeseen ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut pakista hetkisen, ja neiti Svendsen odotti jännittyneenä, kuten joka päivä, sanoisiko hän jotakin, mutta Hage ei koskaan virkkanut ainoatakaan sanaa. Ja mieluummin olisi neiti Svendsen antanut verenhimoisten tiikerien repiä itsensä kappaleiksi kuin olisi itse sanonut jotakin - muuta kuin tuiki välttämätöntä, työtä koskevaa - vähemmällä ei häntä voitaisi pakoittaa puhumaan: "sillä minä pelkään häntä niin että", sanoi hän. Osastonpäällikkö Hagea kunnioitettiin koko virastossa, hänen ulkomuotonsa olikin kunnioitusta herättävä. Hän oli sangen kookas ja leveäharteinen, hieman etukumarainen, hänen parrattomat kasvonsa olivat pitkät ja kapeat, suu oli kaunis, hieman, tuskin huomattavasti, vino, "ei niin hituistakaan vino", sanoi neiti Svendsen. Nenä oli suuri ja kaunismuotoinen, silmät hyvin tummat, neiti Svendseniin vaikuttivat ennen kaikkea juuri silmät, ne säihkyivät. Niiden katsetta ei hän voinut kestää. Hagen korkeata ja leveätä otsaa reunustivat mustat hiukset, joissa siellä täällä oli suuria harmaita täpliä, ei harmaantuvia, mustaa ja valkosta oli rinnakkain. Hän oli komea mies.
Ryhdikkäänä ja komeana käveli hän etuhuoneessa ja omassa konttorissaan, kädet selän takana, katsahtaen silloin tällöin neiti Svendseniin ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta virkkamatta kuitenkaan mitään. "Yksinäinen kuin kuningaskotka", ajatteli neiti Svendsen ruveten naksuttelemaan kirjoituskoneellaan, "jos hän tahtoisi ryöstää minut, seuraisin häntä heti paikalla", ajatteli hän väristen, "se olisi minun kuolemani."
Yhtäkkiä sulki osastonpäällikkö oven, neiti Svendsen sävähti, kuten joka päivä ennenkin, hän huoahti pettyneenä ja jatkoi kirjoittamistaan.