Hage seisoi pöydän ääressä papereita tarkastellen, joka aamu valtasi hänet syvä vastenmielisyys päivän aherruksen aloittamista kohtaan, paperien penkomista, samojen kirjoitelmien lukemista kymmenenteentuhanteen kertaan, hänessä heräsi voimakas halu sivaltaa ne kaikki lattialle. Hän lysähti tuoliin ja rupesi tuijottamaan kattoon. Jumala ties, keksisikö kukaan mitään muutosta, vaikka minä istuisin tässä kattoon tuijottamassa koko vuoden, ajatteli hän. Eiköhän kaikki menisi yhtä hyvin entistä latuaan. Kuluisi ainakin kymmenen vuotta ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.
Suurella, voimakkaalla kädellään harasi hän tukkaansa, veti tuolin lähemmäksi pöytää ja kävi kiivaasti työhön käsiksi. —
— Osastonpäällikkö Hagen erinomainen kyvykkyys oli koko hallituksen tiedossa, hän olisi voinut päästä pitkälle, jos hänellä vain olisi ollut enemmän kunnianhimoa. Hänen virkauransa alku oli ollut enemmän kuin lupaava, aikoinaan oli hän ollut keskushallituksen nuorin osastonpäällikkö. Nyt hän oli neljänkymmenen ikäinen, hänestä olisi voinut tulla toimistonpäällikkö, jos hän olisi ollut hieman suositumpi. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin, mutta hänestä ei pidetty. Varsinkaan eivät valtioneuvokset häntä sietäneet, kuuluivatpa he sitten mihinkä puolueeseen tahansa, hän ei vähimmässäkään määrässä kunnioittanut heidän politiikkaansa ja hänen omavaltaisuutensa oli erittäin tunnettu.
Hän teki mitä hän tahtoi, sillä hänen työnsä oli aina virheetöntä, tahtonsa hän alati pani täytäntöön, mutta muotoon ei moite pystynyt. Vaikka pienenä, harmaana ja happamena tuolissaan istuva toimistonpäällikkö Trulsen oli itsepäisimmällä tuulellaan, vaikka oli kyseessä kummanko määräyksiä oli seurattava, osastonpäällikönkö vai hänen, ei koskaan syntynyt kiistaa, toimistonpäällikkö pelkäsi, hänkin pelkäsi noita silmiä, jotka säihkyivät, hänen täytyi tyytyä panettelemaan häntä hänen selkänsä takana.
Parisen vuotta sitten oli toimistonpäällikkö keksinyt oivallisen juonen: Hagesta tehtäisiin piirikunnan päällikkö. Hän keskusteli valtioneuvoksen kanssa, tämä suostui suunnitelmaan, he halusivat kumpikin kernaasti päästä Hagesta; jos Hage vain hakisi, olisi hän itseoikeutettu.
Mutta hakiko hän! Valtioneuvoksen hieman kömpelö into sai Hagen tekemään johtopäätöksiään, mitä innokkaammin valtioneuvos puhui, sitä vinommaksi tuli Hagen hymy, "ei, herra valtioneuvos", sanoi hän vihdoin, "en minä anna itseäni niin helpolla karkoittaa."
"Karkoittaa", hämmästyi valtioneuvos, hän luuli aina kykenevänsä salaamaan tarkoituksensa, hänhän oli politikko, "erittäin mielellämme me teidät pitäisimme."
"Teidän harras toivomuksenne täyttyköön siis", vastasi Hage, "jos minun kerran on oltava tarpeettomana ihmisenä, niin miksenpä olisi yhtä mielelläni osastonpäällikkönä kuin piirikunnan päällikkönä tai vaikkapa valtioneuvoksena?"
Valtioneuvoksen silmät tulivat pyöreiksi kuin napit, osastonpäällikkö näytti siltä kuin olisi hän sanonut soman kohteliaisuuden, mutta olipa tuo ennenkuulumattoman hävytöntä —?
"Tarpeetonko", sanoi valtioneuvos surkealla äänellä, "virkamies, jolla on aloitekykyä —"