Hage nosti suurta kättään.
"Juuri niin. Siinähän se pulma onkin. Minulla ei ole aloitekykyä ja siksipä minä en sovikaan piirikunnan päälliköksi."
"Te teeskentelette", sanoi valtioneuvos, "onhan teidän kyvykkäisyytenne tunnettu."
Hage kumarsi.
"Kiitän. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä olen erinomainen osastonpäällikkö. Mutta minulla ei ole aloitekykyä. Tästä voinee ehkä tehdä joitakin päätelmiä osastonpäällikönviroista — jätän päätelmät valtioneuvoksen tehtäväksi."
Ja Hage jäi osastonpäälliköksi.
Jääminen oli luonteenomaista koko hänen elämälleen. Hänellä ei todellakaan ollut aloitekykyä.
Sitä jo osoitti sekin, että hän oli asunut viisitoista vuotta samassa huoneustossa.
Muuttaessaan kerran eräästä epäkodikkaasta täysihoitolasta — kaikki täysihoitolat olivat hänen mielestään epäkodikkaita — oli hän keksinyt asunnon muutamasta vanhasta, puisesta huvilasta Briskebyssä, rappeutuneesta puutalosta, joka sijaitsi vielä rappeutuneemmassa, vanhassa puutarhassa. Talon omisti konttoristi Bisgaard, joka, asuen itse toisessa kerroksessa, oli vuokrannut ensimmäisen eräälle leskirouvalle, tämän leskirouvan luona asui Hage, hänen kuoltuaan oli Hage vuokrannut koko huoneuston, — hän oli hankkinut itselleen pienen omaisuuden, hän oli liikemies. Hänellä oli kolme huonetta, keittiö, palvelijattaren huone ja vanha taloudenhoitajatar, täällä oli hänen kotinsa.
Oli mahdotonta, että hän muuttaisi. Vaikka tuossa vanhanaikaisessa talossa oli paljon puutteita, ja aina ne vaan lisääntyvät, Bisgaardin lapsilauma kasvoi vuosi vuodelta, ei mikään maallinen mahti olisi voinut karkoittaa häntä tuosta vanhasta talosta ja vanhasta puutarhasta. Täällä oli kaikella vakituinen paikkansa, vanhoilla tuoleilla ja pöydillä, maalauksilla, hän oli vaatimaton taiteen kerääjä, kirjoilla ja pianolla. Nuo esineet muodostivat hänen maailmansa, jokaisessa niistä oli hieman häntä itseään, ne muistuttivat häntä, tyylikkäinä, erikoisina, jylhähköinä.