Hauska ei hän ollut, ei kotona eikä konttorissa. Kun osastonpäällikkö Nokkelrud, viraston humoristi, kohtasi Hagen käytävässä ja kertoa sujautti kaskun tai sukkeluuden, suhtautui Hage siihen aina sydämmellisellä ymmärtämyksellä, kykenipä hän sattuvalla sutkauksella jatkamaankin juttua. "Hän on, hitto vieköön, nokkelampi kuin minä itse", sanoi osastonpäällikkö Nekkelrud kirjuri Lassenille, "mutta nauratko sinä hänen sukkeluuksilleen, nauranko minä — piru vieköön, sitä me emme tee, ja sukkeluuksille pitäisi kai nauraa."
Joka päivä istui osastonpäällikkö Hage järkähtämättömästi työssään kello kolmeen asti. Kirjurit kulkivat huoneesta toiseen varpaillaan, kaikki työskentelivät ahkerasti hänen konttorissaan. Kirjuri Lassen, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, siirrettiin parisen vuotta sitten Hagen konttoriin, tämän pahaatarkoittavan kujeen oli toimistonpäällikkö keksinyt. Hage kutsui Lassenin luokseen, he olivat koulutovereita ja sinuja.
"Nyt sinä olet minun miehiäni", sanoi Hage, "on päivän selvää, ettei sinua voi miksikään muuttaa, laiskuriksi sinä jäät lopuksikin ikääsi, sinun luonteesi on semmoinen ja sitä vastaan sinä turhaan taistelet. Mutta minä vaadin sinulta, — että sinä olet ahkera laiskuri."
Tästä hetkestä alkaen istui Lassen järkähtämättömänä tuolillaan; tuijottaen jotakin paperia, koko virasto luuli, että hän työskenteli, vihdoin luuli hän niin itsekin.
"Käsittämätöntä", sanoi toimistonpäällikkö viheriäisenä kiukusta.
Kellon lyötyä kolme lähti Hage virastosta. "Haluaisin kernaasti neuvotella kanssanne iltapäivällä", sanoi toimistonpäällikkö kohdatessaan hänet portaissa. — "Huomenna", vastasi Hage hämmentymättä. Näin hän teki aina. Mikään mahti ei voinut pidättää häntä konttorissa iltapäivällä. Hän saattoi ottaa työtä kotiin, mutta virastossa hän ei näyttäytynyt kello kolmen jälkeen.
"Jumalaties, mitä hän puuhailee iltapäivisin", sanoi toimistonpäällikkö, joka itse harhaili virastossa aamusta iltaan, "ja kuinka hän ehtii saada aamupäivällä kaiken tehdyksi." —
— Hage poikkesi virastoväen virrasta, jonkun matkan päässä virastosta kääntyi hän eräälle sivukadulle, hänellä oli oma tiensä virastoon ja sieltä kotiin, se ei tosin ollut lyhin, mutta sillä ei hänen tarvinnut pelätä seuraa.
Hän kulki hitaasti antaen lämpimän suvi-ilman, jossa vielä oli keväistä raikkautta, hivellä pois konttorin ummehtuneisuuden. Heikot tuulahdukset toivat tullessaan syreenien tuoksua linnanmäeltä, suuri ja rauhallinen, valkoinen pilvi lepäsi suviuntaan Ekebergin yllä.
Ennen sisällemenoaan harhaili hän hetken vanhassa puutarhassa. Tummarunkoisten lehmusten vaimentamana ja siivilöimänä hiipi auringonvalo puutarhaan, auringon valaiseman lehvistön alla vallitsi sulotuoksuinen viileys. Hage pysähtyi mustalle, multaiselle käytävälle, tuo suloinen tuoksu toi hänen mieleensä kotoiset lehmukset, tuomarilan lehmukset siellä lännessä — —