Lännessä! Hän meni sisään odottelemaan päivällistä, hän harhaili edestakaisin huoneissa, lännessä, ajatteli hän, kevyt, suvinen ilma väreilee tunturien yllä, — niin, tunturien. Harmahtava polku soluu myrskyisen veden partaalla — lahden pohjukassa on pienoinen tupa — —
Hän hieroi voimakkaita käsiään toisiaan vasten, toinen käsi oli nyrkissä toisen sisässä, hän ei hieronut kämmeniään kuten äiti. Hän pysähtyi pienen maalauksen eteen, se esitti poikaa, joka rankkasateessa onki vähäisen joen rannalla, se oli pienoinen, sievä kuva, aiheen tähden hän sen oli ostanut. Siinä oli länsimaan tunnelmaa.
Vastaleivottuna lakimiehenä oli hän ollut vähällä asettua asianajajaksi kotiseudulleen länteen, mutta silloin olivat kaikki hänen tuttavansa käyneet hänen kimppuunsa, oliko hän ehkä päästään vialla, hänkö joka oli suorittanut näin loistavan tutkinnon, joka oli niin lahjakas, hänkö hautautuisi asianajajaksi johonkin etäiseen länsimaansopukkaan. Stipendin saaminen esti päätöksen toteutumisen.
Mutta usein seisoessaan katselemassa rankkasateessa onkivaa poikasta, kuten tänäänkin, ajatteli hän, että eiköhän hän olisi tehnyt yhtä viisaasti seuratessaan haluaan — tai yhtä tyhmästi — kuin jäädessään tänne, — tätä tyhjemmäksi ei elämä olisi voinut tulla.
Mutta rakkaimman keppihevosensa olisi hän silloin menettänyt, — kotiseudun kaipuun, matkan, virran, tunturien kaipuun. Suloisen ikävän, jonka synnyttää hämyiseen etäisyyteen haipunut todellisuus.
Hän katseli kuvaa ja katsellessaan hän ikäänkuin unohti, missä hän oli, mitä hän katseli, unohti itsensä, ajatuksettomana ja tunteettomana hän seisoi, salaperäinen, suloinen värinä karehti hänen ruumiissaan, jotain ihmeellistä, outoa virtasi hänen luokseen, virtasi hänen sisimpäänsä, kuiskaillen, hyräillen, hiljaa humisten. Hän sulki silmänsä, häntä pyörrytti.
Näin hän seisoi, tiedotonna. Mutta hetken kuluttua hän ikäänkuin heräsi, tietoisuus ikäänkuin kuiskaili hänelle hänestä itsestään, semmoista lienee seisoa puuna maan kamaralla, etäistä, onnellista; yhtäkkiä oli tunnelma poissa, tuskallisin tuntein palautui hän todellisuuteen, kipeä tempaisu irroitti hänet tunnelmasta.
Hän kulki peilin ohitse ja katseli kuvaansa hetkisen — voimakkaita kasvojaan, ne näyttivät kuvastavan ruumiillistunutta tarmoa, ja kuitenkin oli hänessä kaikki kuollutta.
Kävellessään huoneessaan koetti hän välttää peilin läheisyyttä, mutta nytpä hän sattuikin kulkemaan kirjoituspöytää kohden, hän muisti olevansa äidilleen velkaa kirjeen, saatana, sanoi hän, kuinka vaikeata on saada itseään pakoitetuksi kirjoittamaan. Päivällinen oli valmis. Syötyään asettui hän levolle, joka päivä nukkui hän tunnin ja hän oli niin piintynyt tapoihinsa, että ellei hän saanut nukkua päivällisuntaan, oli hän huonolla tuulella koko lopun päivää.
Hän nousi päivällislevoltaan, kiiskottelihen, pudisteli itseään, harhaili edestakaisin huoneessa, otti kirjan hyllyltä, lukaisi sitä, asetti sen takaisin paikoilleen, patsasteli jonkun maalauksen edessä, heläytti pianoa, — nousi taas — —