Vihdoin hän pysähtyi kirjoituspöytänsä eteen, katseli sitä hetken peukalot liivintaskuissa, aukaisi sitten erään laatikon, — lukko rasahti, kuullessaan lukon rasahduksen sulki hän toisen silmänsä. Hän otti laatikosta suuren, paksun, jäykkäkantisen vihon.
Hän piti päiväkirjaa.
Vihon kanteen oli painettu sanat acta diurna.
Hänenlaisensa pitkä miehenrumilas, neljänkymmenen ikäinen, piti vielä päiväkirjaa, — tuhlasi aikaansa panemalla paperille ajatuksiaan ja pieniä arveluitaan, — tapahtumista ei hän toki sentään kirjaa pitänyt.
Istuutuessaan kirjoittamaan tunsi hän aina olevansa hämillään, tuo rauhallinen huone juhlallisine kalustoineen näytti ikäänkuin häpeävän hänen puolestaan, ikäänkuin tuntevan kehystävänsä naurettavaa miestä. Varsinkin tuntuivat hänestä kirjat, seinää kiertävillä pitkillä hyllyillä olevat oikeat kirjat, tekeytyvän jäykkäniskaisiksi ja sokeiksi.
Niin, hän piti päiväkirjaa ja hän rakasti päiväkirjaansa, se oli hänen pienen pientä päihtymystään, hetkellistä itsensä unhoittamista, leppoisaa itsensä ihailua, saihan hän tästä hinnasta olla hieman naurettavakin.
Hän piirteli päiväkirjaansa poliittisia mietelmiä, niitäkin. Ja tämäkin teki hänet mielestään naurettavaksi. Hän oli anarkisti. Yhteiskunnankumooja. Mies, joka itsekkäästi sulkeutui huoneeseensa, vailla taloudellisia huolia, joka ei sietänyt odottamatonta vierasta, joka piti päivänsä turmeltuna, jollei kaikki mennyt kuin nuottien mukaan, joka ei koskaan syönyt muita kuin mieliruokiaan — oli anarkisti, teoreettisestipa tietenkin.
Kun kerran — ehkä jo piankin — köyhälistö alkaisi selvitellä välejään porvarien kanssa, saavuttaisiin tällekin tarpeettomalle puuhuvilalle, pahalta haisevia, veren tahraamia miehiä tunkeutuisi hänenkin asuntoonsa, he löytäisivät hänet kirjoituspöydän äärestä, horjumattomana ja loukkaamattomana, pitäen päiväkirjaa edessään kuin kilpeä ja todistuskappaletta; innostuneesti hän tervehtisi heitä sanoen: "veljet, minä olen anarkisti!"
Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan, hän oli käynyt vakavaksi, tämä oli täyttä totta, hän oli syvästi kiintynyt työhönsä, vaikka hänellä olisi ollut yleisönään kokonainen kansakunta, ei hän olisi voinut olla sen hartaampi, ja hänellä oli vain yksi lukija, hän itse, mutta sittenkään ei hän kyennyt kirjoittamaan vain itseään ajatellen. Hän piti kirjallista aherteluaan suuressa arvossa. Hän oli ahkera taloudellisten ja yhteiskuntapoliittisten teosten lukija, mietelmiään luetun johdosta hän kirjoitti päiväkirjaansa, arvostelujaan ja teoriojaan, ehkäpä ne kerran tulevat päivänvaloon, ajatteli hän kirjoittaessaan ja lisäsi: senkin narri — ikäänkuin puolustaakseen itseään omilta hyökkäyksiltään.
Hän kirjoitti reippaasti, sivun toisensa perästä, sitten hän alkoi yhtäkkiä tuntea väsymystä ja voimattomuutta, sanat vitkastelivat tullessaan, hän suuttui ja lopetti, tarkasteli kirjoittamaansa, huokaisi, merkitsi päivämäärän, vetäisi paksun viivan ja nousi tuntien tyhjyyttä, entäs nyt?