»Kuka sitten voipi vastustaa, kuin teidänkin sielunne piti pimitettämän?»
»— — Sitäkö te tahdoitte minulle sanoa?»
Fonn pysähtyi.
»En, en — ei tätä — vähäpätöistä. Minä — minä luulin, että Jumala ei tätä tahtonut, ei voinut sallia sen tapahtua. Minä toivoin, että Hän antaisi minulle sanoja, niin voimakkaita, että te niissä näkisitte Hänen voimansa. Minä toivoin saavani voimia herättää kuolleita. Ja nyt — nyt minulla on vain laimeita, voimattomia sanoja —»
He astuivat vähän aikaa ääneti eteenpäin. Värähtelevällä äänellä alkoi
Fonn taas:
»Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä — yhteisen ikävöimisen, yhteisen toivon yhdistäminä. — — Kornelia, ettekö te ole tallettaneet ainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? — —»
»Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin lähellä —»
»Ja sitä te ette koskaan sanoneet?»
»En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.»
»Ja miksi te ette puhuneet?»