Fonn katsoi häveten alas, pysähtyi, oli vaiti vähän aikaa ja sanoi sitten:

»Minä olen ollut sokea. Jumala ohjatkoon teitä oikealle tielle.
Hyvästi.» —

Kornelia astui alas kaupunkiin; Fonn jäi vuorelle. Hän otti hatun päästään jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa ja kuljeskeli kauvan aikaa edestakaisin autiolla polulla. Hän puhui itsekseen, tutki itseään. Yksi ainoa sana oli ilmaissut koko hänen surunsa. »Kornelia, te olitte minulle kaikki.» Häpeällinen tunnustus! — Oliko se totta? — Oli, oli, oli. Syvä, hiljainen ilo työtä tehdessä, hieno kauneuden loiste, joka joskus oli kirkastanut elämän, ja se kaiken kurjuuden takaa kuultavan, salaisen onnen tunne, jota hän usein oli tuntenut ja otaksunut uskon lahjaksi — kaikki tämä, sen hän nyt tiesi, oli tullut hänen kauttaan ja katosi nyt hänen kanssaan.

»Siis: Itsepetosta kaikki tyyni! Siis: Alusta taas!» Hän katseli kovaa, alastonta, kauhean autiota polkua: »Kävellä tässä iloiten, kävellä yksin ja kuitenkin iloiten!» Kuinka hän voisi sitä tehdä? — — Eihän hänellä edes ollut voimia rukoilla. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen täytyisi langeta, jos hän hetkeksikin pysähtyisi kävelystään. —

Vähitellen hän alkoi löytää lohdutusta juuri yksinäisyytensä tunteesta. Oli jotain vahvistavaa, rohkaisevaa tässä äänettömässä kävelyssä autioilla poluilla ja ajatuksessa, että siten hän kävelisi koko elämänsä, etsien voimaa ainoastaan korkeimman liitosta. Hän alkoi ehdottomasti puhua ihmisille tämän yksinäisen aseman antamalla arvolla, puhua uusia, kovia, säälimättömiä sanoja. Häntä lohdutti asettaa tulikuuma rauta arimmalle kohdalle, antaa kylmän haudanilman virrata kaikkialle, missä oli uhkuvaa, tuoksuvaa elämää, iloa ja onnea. —

Hän oli kävellyt tätä tietä niin usein yhdessä Kornelian kanssa, ja hän tiesi sen nyt, yhdessä tuhansien huonojen unelmien kanssa. Hän tahtoi kävellä sitä tietä vastakin, kävellä usein, mutta yksin ja ainoastaan saadakseen voimia julistaa surun evangeliumia ihmisille. —

Samaan aikaan kuin Fonn käveli yksin vuorella aina etsien tuulisimpia paikkoja, kuljeskeli toinen pettynyt mies alhaalla puistossa, mutta tuulen suojassa. Se oli Björnholt. Knutin kihlaus Kornelia Vikin kanssa oli ollut kauhea isku hänelle. Kaikki, mitä hän oli tehnyt yllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä ei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta se oli aivan selvää — hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa Kornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin turmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut.

Björnholt oli alakuloinen. Hän ei nähnyt mitään neuvoa. Knut ehkä valittaisiin. Hän oli epätoivossa. Sitä paitse oli ilkeän raskas ilma ja päällepäätteeksi sunnuntai. Hänestä näytti kaikki liittäytyneen häntä vastaan. Hän oli koettanut kaikenlaista saadakseen päivän menemään. Ensin oli hän koettanut heittäytyä pitkäkseen, sytyttää piippunsa ja vajoutua tutkimaan vanhaa maakuntakertomusta, jonka hän äskettäin oli kaivanut esille. Siinä kerrottiin kummallisia asioita — etenkin papeista — ja siinä vallitsi keskiaikanen henki, joka häntä miellytti. Mutta ei se ollut voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Tuskastuttava levottomuus vaivasi häntä. Hänen täytyy mistä hinnasta tahansa toimittaa jotain, tuntea omia voimiaan, omaa valtaansa, salamana käydä jonkun kimppuun. Jos olisi ollut arkipäivä, olisi hänellä ollut koulu — mutta mitä hän nyt tekisi? Hänellä oli hyvin kapinallisia ajatuksia lepopäivästä. Ei suinkaan tarvinnut epäilläkään, ettei siitä tullut syyttää pappien ahneutta ja vallanhimoa!

Björnholt oli mies, joka eli aatteen puolesta. Julkisesti ei hän, paha kyllä, tällä hetkellä voinut mitään sanottavaa tehdä asiansa vuoksi. Mutta äkkiä selvisi hänelle, että hän saattoi toimia yksityisesti — sunnuntainakin. Hänen mielentilansa parani useita asteita, kuin hän oli saanut sen asian selville; hän puki joutuisasti päälleen takin, kaapasi hatun ja kepin ja lähti työväen kaupunginosaan.

Björnholt oli hyväätekeväinen mies. Hän auttoi useaa köyhää perhettä; hän olisi voinut antaa viimeisen paitansa tarvitsevalle. Siitä hyvästä vaati hän ainoastaan, että ne, joita hän auttoi, käyttäytyivät siivosti eivätkä sekaantuneet, niinkuin hän sanoi, juoniin.