Hän meni ensiksi pesijänsä luo. Hän oli kuullut, että tämän luona asui yksi työlakon tehneitä työmiehiä. — Asia oli pian selvitetty. Vaimo tunnusti heti, mutta puolusti itseään sillä, että asianomainen oli sukua perheelle. »Sukua tai ei, se on sama», Björnholt sanoi. »Ei mitään salakähmää, matami Hansen, muuten meidän välistämme loppu tulee.»
Hänen seuraava käyntinsä oli sukkelan, mutta hyvin köyhän tuntiopettajan luo, jolle Björnholt oli hankkinut työtä koulussa. Se oli hoikka mies, rinta sisään painunut ja kasvojen väri harmaa. Björnholt istuutui sisääntultuaan, toinen jäi seisomaan.
»Niin — vain! Teistähän on nyt tullut hurjastelija?»
Toinen koetti hymyillä; mutta hänen silmänsä ja hänen ryhtinsä osoittivat pelkoa.
»Älkää kieltäkö. Minä tiedän, että te seurustelette Aage Stormin ja Pietari Strömin kanssa — ehkä itse Knut Holtinkin kanssa. Te olitte äskettäin seurassa ja olitte siellä lausuneet vapaamielisiä sanoja — hyi! Minkä verran teillä on älyä! Mies teidän asemassanne, ja teillä on vaimo ja lapsia! Mutta tietäkää se, että jos se tapahtuu toisen kerran, niin minä puhun rehtorille ja te saatte eron.»
Hän nousi ylös. Toinen oli masennettu. »Se ei ole tapahtuva toisen kerran, herra yliopettaja, oltiin vähä iloisia —»
»Hyvä, Pedersen, hyvä. Sattuuhan se meille kaikille. Noudattakaa minun neuvoani. Älkää olko olevinanne. Älkää viisastelko, Pedersen, älkää viisastelko, se on viisauden ydin. Te olette kunnon mies, ahkera mies, Pedersen. Käykää minun luonani jonain päivänä — minulla olisi teille vähän työtä.»
»Tuhannet kiitokset, herra yliopettaja.»
Björnholt nyykäytti päätään ystävällisesti ja lähti. Hän tunsi erittäin virkistyneensä.
Nyt oli hän, niinkuin mainittiin, puistossa. Kesällä kuljeksi hän siellä joka sunnuntai muutamia tuntia siihen aikaan, kuin kaupungin lapsenhoitajat olivat siellä pienokaistensa kanssa. Björnholt ei ollut sivistyneitten naisten ihailija. Hän luuli heidän aina hänessä riippuvan. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tunteeton naiselliselle sulolle, kuin se kohtasi häntä esimerkiksi pienen sievän palvelustytön muodossa, joka herrasteli puistossa sunnuntai-iltapuolella. Hän inhosi lapsia, mutta kuin hän oli puistossa, eivät ne häntä peloittaneet. Hän oli milloin minkin lapsenvaunun luona ja mörähteli lapsille jotain, jonka piti heitä mielittää, mutta aina sai heidät huutamaan. Sitten hän alkoi puhella piikojen kanssa. Puistossa hän oli demokraatti. Hän ilvehti heidän sulhasistaan, lykki heitä ystävällisesti kepillään kylkeen, hymyili ja iski silmää ja lahjoitti heille appelsiinia ja leivoksia. Se oli aivan viatonta huvia, jolle hän pani paljon arvoa.