Tänään ei hän kuitenkaan voinut toivoa tapaavansa siellä ketään ystävistään. Olikin aivan autiota. Björnholt kuljeskeli käytäviä ylös ja alas ja sunnuntain hiljaisuus ja raskas sää alkoivat taas ahdistaa häntä, kuin hän äkkiä huomasi kaksi piikaa, jotka kävelivät ja söivät omenia ja raksuttelivat pähkinöitä ja nakkelivat kuoria toistensa päälle ja virnailivat yhtä mittaa. Björnholt lähestyi leikkiä laskien ja pääsi heti heidän armoihinsa. Hänellä oli vastustamattoman hauska tapa kohdella heitä — he nauroivat täyttä kurkkua ja nakkelivatpa pähkinänkuoria hänenkin päälleen. Hän pysyttelihe koko ajan muutamia askelia heidän edellään, niinkuin hän olisi ollut ohi menemäisillään, kunnes he tulivat syrjäisemmille käytäville. Sitten hän käveli hitaammin, ja tultuaan varmaksi, ettei ketään ollut lähitienoilla, luuli hän, että hänen täytyi esiintyä kavaljeerina ja hän tarjosi toiselle tytöistä käsivartensa. Keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi, Björnholt oli melkein päässyt surumielisestä mielentilastaan ja oli tarttunut toisenkin tytön kainalokynkkään, kuin he tienkäänteessä seisoivat aivan vastatusten miehen kanssa, jolla oli sarvisankaiset silmälasit ja sotilaan kaulahuivi. Björnholt irtautui naisista, mutta oli jo huomattu. Kävelijä, toimittaja Höjsen, nosti syvään hattua ja sanoi mennessään sivu liehuvin liepein: »Kuten ainakin ulkona ja suojaamassa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia, herra yliopettaja!»
»Senkin vietävä!» Björnholt huusi ja hosui kepillään pensaita. Kuin toinen naisista taas tahtoi lähestyä, lykkäsi hän hänet muitta mutkitta syrjään sanoen: »Äh, menkää —!» ja meni möristen ja pärskyen puistosta.
Hänen hyvä tuulensa oli taas mennyt. Hän päätti mennä kotiin ja koettaa pitäjän kertomusta.
Aluksi hän ei kuitenkaan päässyt kotiin. Hän nimittäin tapasi kadulla Vildhagenin, jolle hän heti valitteli politillisten asiain huonoa käännöstä. »Kuulkaas, ettekö te ja muutamat muut voisi muuttaa tytön mieltä. Minun mielestäni sen pilaisi olla helpon asian; onhan hän teikäläisiä.»
»Me koetamme tehdä parastamme — mutta me emme voi olla varmat onnistumisesta.»
»Surullista, surullista!» Björnholt jupisi. »Hänet vielä valitaan, niin mahdottomalta kuin se kuuluukin.»
»Niin, kukapa sitä uskoisi? Eikö luulisi, että Jumalan sormi —?»
Björnholt heräsi.
»Hitto vieköön — tiedättekö te mitään? Ovatko mielet ehkä kääntyneet —?»
»Ne ovat hänen puolellaan.»