»O-on», vastasi palvelija hitaasti. Häntä näytti vaivaavan yleinen sunnuntaisurumielisyys. »Hän on konttorissaan.»
Holtin mieli hiukan keventyi. Hänen ei siis tarvinnut mennä asuinhuoneeseen. — Hän kolkutti konttorin ovea. Syvä, raskas: »Sisään», kuului vastaukseksi.
Holt astui sisään. Se oli pieni, pihanpuoleinen huone. Mikä vaan suinkin saattoi, oli tässä huoneessa rautaa. Siinä oli rautasohva hevosen harjaksisella päälyställä, rautakaappi tärkeitä paperia varten, rautatuoli ja rautainen sylkiastia. Vik istui ja luki paksua terässankaista kirjaa. Huoneessa oli kylmä.
Vik otti lasit silmiltään ja katsoi hitaasti ylös, mutta ei heti tuntenut sisääntulijaa, joka seisoi pimeässä. Vihdoinkin hänelle selveni, kuka se kummituksen kaltainen laiha mies oli, joka seisoi oven suussa hattu kädessä ja katsellen levottomasti ympärilleen.
He eivät olleet puhuneet keskenään sen päivän jälkeen, kuin Vik sanoi entiselle kumppanilleen: »Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut.» He olivat usein tavanneet toisensa vuosien kuluessa ja taistelleet vastatusten, mutta he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet.
Tuntiessaan Holtin Vikin toinen käsi putosi niin raskaasti kirjalle, että pöytä jysähteli. Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi jäykästi vastustajaansa.
»Hyvää iltaa, Vik», tervehti toinen.
»— Iltaa.»
Holt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan.
»Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.»