»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua.
»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista. Minä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään tietoja sen vaiheista.»
Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut hänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen vieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren pohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin.
Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat, punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä nähdä voi.
Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo, veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi: »Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin! Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!»
Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat täpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa huuliltaan.
»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.»
Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä, jotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän talon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös muassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä oli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, — niitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä, leveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia ukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut saanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin tuulen pois pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei ole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!»
Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä he yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen sydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut Holt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä hän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.
Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.»