Knut luki. Lehti vapisi hänen käsissään. »Onko se totta — oletko sinä —?»
»Konkurssissako? Tuossa ovat minun kirjani. Minä voin maksaa viimeiseen ropoon saakka.»
Ulkona melu yhä yltyi. Huuto kävi kovemmaksi ja kivisade kiihkeämmäksi.
Koetettiin ryntäämällä särkeä myöskin portti.
»Oletko sinä puhunut työmiehille, isä?»
»Puhunutko heidän kanssaan? Näiden juopuneitten riiviöidenkö kanssa? En, siihen minä todellakin pidän itseäni liian hyvänä. Ja mitä se hyödyttäisikään? He ovat luonnollisesti saaneet paloviinaa riehuakseen ja tahtovat lisää lopettaakseen. Mutta ehkä meidän sinun mielestäsi pitäisi avata heille kellari? Olkoon menneeksi! Minä jätän heille talon, laiturit, koko liikkeen! Meillä — sinulla ja minulla — meillähän on katu, voimmehan me kerjätä, sillä aikaa kuin ne roistot, joiden puolesta minä olen uhrannut enemmän kuin kenenkään muun, juovat meidän viinimme.»
»Isä, aivanhan sinä olet järjiltäsi.»
»Matkusta, Knut! Matkusta! Nämä heittiöt eivät saa sinua soaista! Minä en sitä salli. Minun suhteeni on saman tekevä. Minä olen tottunut siihen — mutta minä en suvaitse, että mikään likainen käsi koskettaa sinua. Matkusta! Surmatkoot minut, jos tahtovat, minä olen saanut kyllältäni.»
»Rauhoitu, isä. Pietari, tule; meidän pitää tehdä tästä loppu. Ja sitten puhutaan likemmin, isä.»
Holt pysähtyi käynnistään, kuin toiset olivat poissa. Hän oli hetkeksi leimahtanut, nyt hän taas näytti veltolta ja tylsältä.
Ulkona melu vaikeni. Holt kuunteli ja kuin hiljaisuutta kesti, meni hän viereiseen huoneeseen, josta saattoi nähdä talon edustalle. Hän meni ikkunaan. Knut lähti juuri pois muutamien työmiesten kanssa; Pietari kuljeskeli toisten keskellä ja puhui vilkkaasti heille. Holt aukasi ikkunan paremmin kuullakseen. Hän kuuli yksityisiä lauseita: »Hävetkää! — — Senkö annatte kiitokseksi, että hän on maksanut paremmat palkat, kuin kukaan muu työnantaja? — — Kuin onnettomuus uhkaa häntä, särjette te hänen ikkunansa?»