»Missä isä on?» Knut kysyi.
»Konttorissa.»
He tapasivat Holtin kävelemässä levottomasti edestakaisin. Hänen ohut, harmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti päälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena hartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli alituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää ollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan miehen äänellä.
Jonkun aikaa vaiti oltuaan, jolla ajalla hän turhaan näytti etsivän sanoja, hän puhkesi sanomaan:
»Matkusta, Knut, matkusta! Mieletöntä minun oli vaatia sinua jäämään.
Matkusta — tänään — huomenna — ensi höyrylaivalla!»
»Mitä nyt on tekeillä, isä?»
»Tekeilläkö? Etkö sinä ole lukenut tiistailehteä?»
»En.»
Hän riensi pöydän luo, kaappasi sanomalehden, rutisteli sitä käsissään ja antoi sen Knutille:
»Täss' on! Lue! Minä olen konkurssissa. Minä olen petturi, en mitään muuta. Minä olen saattanut perikatoon, häpeällisimmällä tavalla pettänyt kaikki nämä herkkäuskoiset ihmiset, joille minä tosiasiassa olen vuosien kuluessa antanut työtä ja auttanut kaikella tavalla. Ha, ha, ha! Niin, niin — siitä sinä näet, minkälainen mies sinun isäsi on.»