Poika ällistyi vähän, mutta miehistyi pian. Tilaisuus oli suuri ja tavaton ja hän tunsi itsensä sen veroiseksi. Hän koetteli tempautua irti ja huusi: »Minä huolin viisi, mitä te sanotte!»
Häntä höyhennettiin entistä enemmän. Semmoinen hyvänsuopa tukkapöllö sai samassa kunnianhimon ja toiminnan halun haihtumaan, ja kuin kumppanit eivät yrittäneetkään auttaa häntä, päätti hän uhrata kunniansa ja pelastautua pakenemalla.
Ystävykset tulivat talon edustalle. Useimmat läsnäolijoista olivat katsojia. Holtin työmiehet olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin lähimmäksi taloa. He näyttivät suorastaan olevan häpeissään; he kätkeytyivät toistensa taakse, kaikki näyttivät odottavan, että joku alkaisi puhua ja selittäisi, miksi he oikeastaan olivat tulleet koolle ja mitä heidän nyt tuli tehdä. Jollei se olisi ollut kaikkien näitten katsojien tähden, jotka seisoivat ja odottivat, että jotain tapahtuisi, olisi ehkä lopulta kukin hiipinyt kotiinsa. Nyt oli se kuitenkin käynyt mahdottomaksi — nyt täytyi jotain tehdä.
Hyväksi onneksi oli pienillä mellastajoilla, jotka harhailivat puutarhassa, aivan toinen käsitys asiasta. He alkoivat kyllästyä omenien syömiseen ja puutarhapenkkien hävittämiseen. Muutamat toimeliaimmista neuvottelivat, ja kohta nähtiin joukko näitä urhoollisia sotilaita tunkeutuvan ja sekautuvan talon edustalla olevaan miesjoukkoon. Äkkiä kuului terävä, helähtävä, singahtava ääni — yhdessä ensimäisen kerroksen ikkunassa näkyi joka ruudussa paitse yhdessä tähtimäisiä reikiä. »Nyt olet sinä silmäpuoli», huusi joku ampujista, ja sitten seurasi kaikuva hurraahuuto. Ensimäinen askel oli otettu — kohta sateli kiviä ikkunoita ja seiniä vastaan, helisi ja paukkui, lasisirpaleita ja ruukkipalasia putoili kaikkialle. Nuorten piirittäjien rohkeus karttui. He eivät enään pysytelleet piilossa. He kiertelivät taloa ujostelematta, heittelivät kilpaan ja löivät vetoa napeista, sikareista, kuparikolikoista ja oluesta. Urostyöt puistossa eivät olleet mitään tämän rinnalla. Tämä helähtävä ääni joka kerran, kuin ruutu meni rikki, ja ajatus, että he pommittivat itse linnaa, ja että joka kivi lensi suoraan Holtin hienoihin huoneihin ja särki peiliä, lamppuja ja vioitti pöytiä ja tuolia, se ajatus oli kerrassaan hurmaava! He toivoivat vaan, että sitä kestäisi koko yön ja alkaisi taas seuraavana iltana.
Kuin Knut ja Pietari tunkeutuivat joukon läpi takapihan portille päästäkseen, huomasivat he herrasmiehen, joka aina oli läsnä, missä poikalauma oli taajin ja pommitus kiihkein. Hän työkki milloin toista, milloin toista kehoittavaisesti kylkeen kepillään, osoitti ikkunoita ja mörähteli: »Hyvin tehty: sinä olet sukkela, sinä kiharapää! — — Tähtää ylemmäksi! — Haa, haa! Hän ei uskalla! — — Sinä sitten merilakki! — Tahdotko sinä sikarin? — — Hei! Sinusta mies tulee! Tässä on kaksi killinkiä — — Iske vaan!»
»Se on, Jumala paratkoon, Björnholt», Pietari kuiskasi. »Se roisto. Nyt minä —»
Björnholt huomasi heidät. Hän jätti mellastelijat, kulki heilutellen keppiään molempien ystävysten sivu ja huusi: »Minä toivotan onnea! Itsevaltias kansa viimeinkin noudattaa oikeuksiaan.»
Pietarissa heräsivät taas sotaiset himot, mutta Knut veti hänet mukanaan. Takaportti oli suljettu, samoin kuin pääovikin. Kaikki oli hiljaa talossa; se näytti autiolta. Vihdoin huomasi Pietari kuitenkin kasvot, jotka arasti kurkistelivat toisen kerroksen ikkunasta. Hän viittasi ja kohta kuului askelia käytävästä. Ovi avattiin hyvin varovaisesti, ja kuin he olivat päässeet sisään, taas suljettiin.
Katriinan kamarissa he tapasivat kaikki piiat kauhusta kokoon hykertyneenä. Katriina itse istui vavisten ja luki virsikirjaa.
Kuin Knut ja Pietari tulivat sisään, hypähti hän ylös ilosta huutaen.
»No, Jumalan kiitos, että te tulitte!»