Neiti Vik päästi vihansa oikein valloilleen. Se »halpa, narrimainen nainen», joka neiti Vikin mielestä olisi »toimitettava pois», ei suinkaan saanut sisarellista kohtelua. Mutta kuin hän oli tyhjentänyt vihansa, sanoi hän: »Mutta, hyvä Jumala, että sinä kuitenkin saatoit niin tehdä, Kornelia!»
XI.
Pieni vuonolaiva sai kokea jotain uutta, kuin se muutamia päiviä myöhemmin tuli kaupungin rantaan. Ei ollut kantajia, ei joutilaita eikä uteliaita vastassa. Laituri oli tyhjä ja lähimmät torit ja avonaiset paikat samoin. Se oli arvoitus, joka vasta selvisi, kuin »satamamies» tuli laivalle veneellään. Kaupungissa oli taas työmiesmeteliä. »Ne ovat Holtin työmiehiä», hän sanoi; »he ovat vannoneet hävittävänsä linnan.»
Tämän kuulleessaan kaikki matkustavaiset katsoivat kahta nuorta miestä, joita tämä tieto koski likemmin kuin ketään muuta laivassa olijaa, nimittäin Knutia ja Pietaria, jotka palasivat kotiin yhteisen tuttavan luota kaupungin läheisyydestä.
Kaikki riensivät niin pian kuin mahdollista maihin. Pääkatua pitkin kulki ihmisvirta linnaa kohden. Joka taholta kuulivat Knut ja Pietari kysymyksiä, selityksiä ja arveluita. — »Hän kuuluu pettäneen heitä aika lailla», sanoi joku. — »Holtissa on aina ollut jotain epävarmaa», huomautti viinakauppias, joka suurella liikkeellään oli saavuttanut yleisen kunnioituksen.
Saattoi kuulla melua linnan puistosta kauvaksi kadulle. Vihellettiin, meluttiin ja huudettiin hurraata. Äänistä huomasi, että nuoriso oli etukynnessä.
Knut ja Pietari olivat tulleet puistoon. Aituus oli pitkälti maahan kaadettu; he saattoivat aukoista nähdä taistelukentän. Linnan edusta oli täynnä ihmisiä, jotka kuitenkin näyttivät olevan jotensakin rauhallisia. Vakinaiset meluajat, nuoriso, temmeltelivät puiston etäisemmissä osissa. Taisipa niin olla, että nuorilla kapinoitsijoilla oli hauska! Herranen aika sitä iloa, kuin kerrankin sai mielin määrin tepastella suuressa, oivallisessa, mutta niin tavattoman vaarallisessa puistossa, jonka ohi he tavallisesti olivat kulkeneet puoleksi taikauskoisesti peläten, uteliaina tähystellen tarkkanäköistä omistajaa ja hänen nerokkaita satimiaan, joista kerrottiin kummia. Enintään oli joku heistä ennen uskaltanut pimeinä iltoina kiivetä laipiolle ja kaapaista marjan tahi omenan, joka riippui heidän saatavissaan. Ja nyt he eivät ainoastaan uskaltaneet katsella kaikkia puutarhan ihanuuksia läheltä, kosketella niitä, tutkia niitä, keksiä penkkien ja veräjien salaisuudet, — he saattoivat rankaisematta tallatakin, kaataa, ryöstää ja ahmia niin paljon kuin mieli teki. He olivat heti käsittäneet työajan edun. Muutamat, — tiedonhaluiset — olivat heti käyneet käsiksi valepenkkeihin ja kääntäneet ne nurin tutkiakseen niitten rakennusta. Toiset, joilla oli suoranaisemmat halut, olivat alkaneet tyhjentää omenapuita ja kaalimaita. Kuin he olivat tyydyttäneet nälkänsä, alkoivat he pommitella toisiaan ja kadulla olijoita jäännöksillä. Kolmansissa oli hävityshalu voimakkain: he poleksivat kukkapenkkiä, joissa muutamat asterit ja muut syksykukat aristokraattisella elämällään heitä loukkasivat, repivät pensaita ja pirstoivat puutarhapöytiä. Muutamat kauppanerot olivat saaneet käsiinsä olutta ja sikareja, joita he möivät niille onnellisille, joilla oli rahaa. Kaikkein nuorin sukupolvi harjoitti vaihtokauppaa löydöillään: napeilla, nauloilla, heloilla ja sen tapaisilla, ja polttivat huvikseen ruutia. Kaikilla oli vaan yksi ainoa huoli, että poliisi tulisi ja tekisi lopun tästä ihanasta huvista.
Knut ja Pietari riensivät ylös taloa kohti.
Pietari oli raivoissaan. »Ne roistot», »ne koirat», jupisi hän ja tahtoi alituisesti käydä käsiksi. Knut pidätti häntä kauvan aikaa. Mutta äkkiä hän huudahti: »Kas, tuollahan on, Jumala paratkoon, minunkin renkipoikani!» Nyt olivat Knutin sanat turhia. Hän hyökkäsi keskelle taajaa joukkoa, tempasi hurjaa, vallatonta poikaa kauluksesta, veti hänet esille, pudisteli häntä, niin että hampaat kalisivat hänen suussaan peloittavalla tavalla.
»Kas vaan, Jussi kultaseni, olethan sinäkin muassa! Minusta on todellakin hauska tavata sinut näin terveenä ja raittiina — sinä sen hemmetin penikka.»