Matami Tvet ei vastannut neiti Vikin kysymykseen. Hän katsoi häneen vihaisesti ja kääntyy taas Vildhageniin. »Me puhuimme —», hän alkoi saadakseen Vildhagenin taas tolalle; mutta neiti Vik taas keskeytti.
»Tehän aiotte mennä naimisiin Vildhagen?»
Vildhagen joutui hämilleen. Oli vain puoli vuotta siitä, kuin hänen vaimonsa oli kuollut, eikä senvuoksi ollut vielä julkista, että hän oli huomannut Jumalan tahdon uusien naimisten suhteen. Kuin hän vaan ryki nöyrästi, jatkoi neiti Vik: »Kerrotaan teidän kosivan matami Johanssenia, ja onhan hän hyvissä varoissa.»
Vildhagenin oli todellakin tukala olla. Hän pyyhki lakkaamatta kasvojaan ruutuisella nenäliinallaan, eikä hänen katseensa enää ollenkaan kohonnut lattiasta.
»Ei ihmisen ole hyvä olla yksin», hän huomautti.
»On hyvä, kuin on rahoja pankissa», sanoi neiti Vik kuivasti.
Vildhagen koetteli hymyillä, mutta se ei onnistunut. Syntyi pitempi äänettömyys, jolla ajalla neiti Vikillä näytti olevan erinomaisen hyvä olla: Molemmat käännättäjät tekivät vielä muutamia heikkoja yrityksiä asiaan kiinni päästäkseen; mutta neiti Vik puuttui joka kerran niin itsepäisesti puheeseen mieskohtaisilla huomautuksilla heidän yksityisistä asioistaan, jotta matami Tvet viimein kesken puheen nousi ylös säihkyvin silmin ja kalistellen suuria hampaitaan.
»Ei, Vildhagen, aivanhan me unohdamme hartaushetken meillä», hän sanoi.
Myös Vildhagen nousi. Matami Tvet sanoi jäähyväiset kuin haukka, kirkkoväärti kuin lammas, ja molemmat tallustivat tiehensä toinen sähisten, toinen nöyränä, molemmat suuttuneina ja samalla noloina.
Kuin he olivat poissa, syleili Kornelia tätiä, suuteli häntä ja sanoi:
»Kiitoksia.»