»Se on oikein», sanoivat matami Tvetin pyövelinkasvot. »Nyt sinä saat kuulla, hän ei voi vastata puolestaan ja silloin minä isken hänet.»
Kornelia nousi taas ylös ja jäi seisomaan lattialle.
»Mitä te tarkoitatte?» hän kysyi.
Vildhagenin katse alkoi tapansa mukaan etsiä lattialta jotain, jota se ei koskaan löytänyt, ja matami Tvet katseli ympärilleen suurella, kristillisellä katseella, joka sanoi: »Hän kysyy, mitä te tarkoitatte.»
»Hm, hm», Vildhagen taas alkoi, »usko on kallis lahja —»
Silmillään matami Tvet sanoi levottomasti: »Ei niin paljon mutkia; olenhan minä valmis», mutta kielellä:
»Vildhagen, pitihän meidän puhua langenneista?»
»Niin — taisi olla», Vildhagen vastasi ja katsoi nyt kattoon. Hänen piti juuri taas tarttua puheeseen, kuin neiti Vik keskeytti hänet. Hän oli nyt tullut täyteen tajuunsa ja oli tehnyt päätöksensä: se ei saisi tapahtua.
»Miten on teidän miehenne laita nyt, matami Tvet?» hän kysyi, ikäänkuin se olisi ollut viattomin kysymys maailmassa.
Matami Tvet ehdottomasti hypähti tuolilla. Matami Tvetin miehen laita oli nimittäin vähän omituinen. Hän vietti kurjaa elämää syrjäisessä vinnikamarissa, jossa hän teki vähän kirjansitojan työtä. Kerrottiin että matami Tvet käytti häntä sekä renkinään että piikanaan ja muutenkin piti kovalla ja niukalla. Hän ei koskaan saanut lähteä talosta — heillä oli pieni mökki ulkopuolella kaupungin rajaa — ja kun heille tuli vieraita, sulki hän hänet huoneeseensa. Pitkiin aikoihin vaan huhuiltiin. Mutta viimein onnistui laihan, aran miehen pettää vaimonsa valppaus. Hän hiipi kaupunkiin ja silloisen papin luo, jolle hän valitti hätäänsä. »Minä puhun hänen kanssaan», oli pappi sanonut; mutta silloin mies aivan hätääntyi; hän pyysi ja rukoili pappia, ettei tämä ilmaisisi hänen siellä käyneen. »Mutta miksi ei?» tämä kysyi. — »Hän lyöpi minua», vastasi mies suoraan, »ja sitten en minä saa panna puita pesään.» — Mutta kuin pappi sitten kysyi häneltä, mitä hän tahtoi, tuli ilmi, ettei mies ollenkaan ollut ajatellut, että ylimalkaan jotain tehtäisiin — hän oli vaan yhden ainoan kerran tahtonut keventää sydäntään, ja kuin hän nyt oli tehnyt sen, hiipi hän kotiin takaisin, tyytyväisenä, kuin oli päässyt hengissä vaaralliselta retkeltään.