»Ei, ei ollut Vikiä», vakuutti matami Tvet ja katsoi karsaasti
Korneliaan.
Syntyi äänettömyys. Matami Tvet, joka oli istuutunut, näytti haavurilta, joka valmistautuu jännittävää leikkausta tekemään, mielissään levittelee kiiltäviä, leikkaavia, sahaavia ja pistäviä aseitaan ja antaa niiden välkkyä päivänpaisteessa. Hän katseli seuralaistaan ja apulaistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Minä olen valmis, laita potilas kuntoon.»
Nopea käsityskyky ei ollut neiti Vikin vahvimpia ominaisuuksia, mutta katseltuaan vähän aikaa matami Tvetiä ja seurattuaan hänen katseitaan, alkoi hän aavistaa, mitä vieraat tahtoivat: he olivat käännytysmatkalla, ja käännettävä oli Kornelia.
Neiti Vik oli hyvin jumalinen nainen. Hän harrasti lähetystä ja yhdistyksiä, hän oli hyvin innostunut hommaamaan hartaustyynyjä ja suuresti mieltynyt kristilliseen iltapuolisuklaatiin. Hän muisteli sitä aikaa elämästään, jolloin ei ollut torstaihartauksia ja kristillisiä teeiltamia »salissa» eikä makeisia pureskelevia naisia vierailemassa, kauhean tyhjäksi ja kolkoksi. Hän siunasi kaikkia niitä pappia, jotka olivat vireille herättäneet kokoukset ja hartausompelukset, ja etenkin rakasti hän Fonnia, jota hän usein seurasi hänen käännytysmatkoillaan. Ei hän siis vastustanut niitäkään — päinvastoin; hän kävi itse ominpäin parissa kolmessa köyhässä perheessä muistuttamassa heitä velvollisuuksiaan täyttämään: kärsimään nöyrästi. Mutta ei hänelle koskaan ollut juontunut mieleen, että joku hänen veljistään tai sisaristaan Herrassa uskaltaisi tulla hänen veljensä taloon, hänen ja Kornelian kotiin semmoisessa käännytystarkoituksessa. Kaikki ne perheet, joissa hän itse ja Fonn kävivät, olivat hänen mielestään halvempiarvoisia ihmisiä kuin hän ja hänen omaisensa; ne olivat oikeita turmeltuneita, joille raamattu sanoi kovimmat sanansa ja joitten vuoksi koko lähetys- ja käännytystoimi oli pantu voimaan. Kyllähän hän tiesi, että hän ja hänen omaisensa olivat noin ylimalkaan syntisiä — Jumala paratkoon — mutta kuin uskonnollista ja varakasta perhettä, niinkuin Vikin, kohdeltiin samalla tavalla, kuin noita köyhiä perheitä, kuin sitä solvaistiin ihmisten silmissä käännytysyrityksillä, — niin oli se loukkausta, ivaa ja niin hävytöntä, että se hetkeksi teki hänet täydelleen sanattomaksi.
Vildhagen oli pannut kätensä ristiin. Hän yski useampia kertoja ja sanoi viimein:
»Me tulimme tänne siinä tarkoituksessa — rakkaudessa puhuaksemme kristillisen sanan teidän kanssanne, neiti Kornelia.»
»Liian suoraan», sanoivat matami Tvetin haukansilmät, ja molemmat suuret torahampaat toistivat: »Me olemme valmiit.»
Kornelia nousi tulipunaisena ylös, mutta istuutui taas ja odotti ääneti, mitä tuleman piti.
Vildhagen kääntelihe levottomana tuolillaan, hikoili, kävi punakammaksi ja imelämmäksi ja jatkoi viimein:
»Ettekö te enää ole meidän, neiti Kornelia?»