»Minä voisin vastata sinulle, mutta minä olen vaiti», Holt sanoi. »Minä olen tehnyt sinulle väärin.»
»Ulos, seikkailija!»
»Hyvästi, sinä kristitty totuuden mies.»
Vik paiskasi oven lukkoon hänen jälkeensä. Hän hengitti syvään ja istui sitten taas tuolille pöydän ääreen. Hän oli asunut konttoriinsa suljettuna tyttären kihlaantumisen jälkeen. Unettomina, huolekkaina öinä oli hän tuntikausia istunut tällä tuolilla ja lukenut terässankaista kirjaa. Hän alkoi taas lukea siitä, mihin oli jäänyt Holtin tullessa, ja luki edelleen Israelin kostavasta Jumalasta.
Vähän aikaa Holtin talosta lähdettyä, soitettiin taas portilla. Kaksi sadetakkeihin puettua olentoa — ulkona oli alkanut sataa — kysyi neiti Korneliaa. Ne olivat Vildhagen ja matami Tvet. Palvelija käski heitä asuinhuoneeseen, jossa Kornelia ja neiti Vik istuivat kukin kirjansa ääressä.
Tulijat tervehtivät hitaalla tavalla ja makealla hymyilyllä, joka oli käytännössä »ystävien» kesken. Vildhagen pyyhki ahkeraan kasvojaan ruutuisella nenäliinalla. Huone täyttyi hänen siinä ollessa vähitellen hien ja liiman hajulla.
Sekä neiti Vik että Kornelia olivat vähän ihmeissään tämän käynnin johdosta. Vildhagen ei käynyt säännöllisesti Vikissä, eikä matami Tvet koskaan, sen jälkeen kuin hänellä, niinkuin hän sanoi, oli ollut onni päästä Strandin torstaihartaushetkiin osalliseksi.
Neiti Vik ei voinut antaa matami Tvetille anteeksi, että hän oli eronnut heidän naisyhdistyksestään ja liittynyt Strandiin. Sen jälkeen hän piti häntä puoleksi langenneena. Hän otti nyt sen vuoksi hyvin kylmästi vastaan ja kääntyi etupäässä Vildhagenin puoleen ja sanoi, että Vik oli konttorissaan, mutta että hän menisi sanomaan, että kirkkoväärti oli täällä.
Vildhagen katsoi lattiaan ja yski.
»Kiitoksia — mutta emme me oikeastaan Vikiä itseään, me — tahdomme —»