Hän vapisi, hänen äänensä oli itkunsekainen, hän oli käynyt yhä enemmän kumaraan, yhä nöyremmäksi.
»En.»
»Onko se sinun viimeinen sanasi, peruuttamattomasti viimeinen sanasi — sinä et tahdo?»
»En.»
Jokainen kielto tuli kuin isku. Joka kerralta hänen ruumiinsa ikäänkuin vavahti, joka kerran hän polki jalkaa kovemmin lattiaan ja painoi huuliaan kovemmin kiinni. Hän kävi yhä enemmän raudaksi, hän muuttui siksi samaksi metalliksi, joka ympäröi häntä.
Kuin hänen viimeinen kieltonsa oli lausuttu, oikasihe Holt kuin teräsjousi, joka oikenee. Hänen silmissään oli entinen haukankatse.
»Minä olen luullut sinua suuremmaksi mieheksi. Sinä oletkin pieni, ahdasmielinen mies, Jaakko Vik.»
Vik hymyili pilkallisesti. Hän kääntyi suoraan vastustajaansa. Hänen kasvonsa olivat tuhanharmaat, huulet muodostivat kaksi valkeata juovaa.
»Auttaako sinua?» hän huusi. »Tiedätkös, Holt, että kuin minä näinä vuosina olen kulkenut sinun ohitsesi kadulla, minä vain töin tuskin olen voinut hillitä itseäni käymästä sinun kimppuusi, lyömästä sinua alas kadun lokaan, johon sinä kuulut, ja polkemasta sinua palasiksi. Sinuako minä auttaisin, joka olet juonitellut minulta kaikki, mitä minä enimmin olen maailmassa rakastanut! Ei, kerjäläiseksi ja katupelätiksi minä tahdon nähdä sinun joutuvan. Täältä minun talostani minä tahdon nähdä sinun viluisena ja nälistyneenä hiiviskelevän laitureilla, minä tahdon nähdä sinun kerjäävän eikä mitään saavan, minä tahdon nähdä katupoikien osoittavan sormellaan konkurssin tehnyttä, minä tahdon nähdä sinun tulevan hulluksi, sitä minä tahdon. Sillä hulluksi sinä tulet ylpeydestä, ja sinä päivänä, jolloin sinut nostetaan katukivitykseltä hulluinhuoneeseen vietäväksi, — silloin sinä saat almun minulta, mutta et ennen, usko se.»
Hän meni ovelle, kiskasi sen auki ja osoitti ulos.