»Kuule nyt, Vik. Jos sinulla olisi poika ja semmoinen poika kuin minulla, niin sinä käsittäisit minua. Minun poikani —» tässä hän oikasihe ylpeästi ja katsoi rohkeasti Vikiä silmiin — »on tavattoman lahjakas. Hänellä on suuri tulevaisuus — hänellä on elämän tehtävä, Vik. Hän kyllä raivaa itselleen tien, käyköön minulle kuinka tahansa; mutta etkö sinä voi käsittää, että se on minulle aivan sietämätöntä ajatella, että minä itse panen raskaimmat kivet hänen tielleen, ja että minä sen vuoksi olen valmis tekemään vaikka mitä, koettamaan viimeistäkin keinoa, astumaan raskainta tietä, ettei se saisi tapahtua. Sen vuoksi minä pyydän sinua —»
Vik nousi seisomaan.
»Kuinka on sinun laitasi, Holt? Olihan sinulla ennen hyvä pää. Onko sinun järkesi tullut vialle? Minäkö auttaisin sinun poikaasi niille järjettömille teille, joille sinä silmittömyydessäsi olet hänet houkutellut? Minäkö auttaisin sinua ja sinun poikaasi ja niitä roistoja, jotka teitä seuraavat, kumoamaan kaikkea, mikä on pyhää? Minä kysyn sinulta vielä: onko sinun järkesi vialla?
»Sinä siis et tahdo?» kysyi Holt vielä kerran aivan matalaan.
»En.»
»Minä pyydän sinua, Vik, minä rukoilen sinua.»
»En.»
»Ajattelepa, miltä se isästä tuntuu — sinä auttaisit ketä tahansa muuta minun sijassani. Minä tahdon tunnustaa kaikki sinulle — sinä saat katsoa minun sydämmeni salaisimpiin sopukoihin. Sinä saat tietää vieläkin: Paitse että minä mieluummin tahdon nöyrtyä, kuin vahingoittaa poikaani hänen toimessaan, niin tulee vielä jotain muuta lisäks — — niin, se voipi sinusta näyttää vähäpätöiseltä — ja eihän se paljoa olekaan — — mutta sinä saat sittenkin tietää sen: minä häpeän poikani edessä; on niin raskasta tunnustaa hänelle, etten minä ole voinut paikkaani täyttää.»
»Turhamielinen narri.»
»Niin, niin, sano vaan — ehkä sinulla on oikein. Mutta — käsitäthän sinä minua? Minä rakastan, minä kunnioitan, minä ihailen häntä niin suuresti. Onhan sinulla itselläsi lapsi — auta minua Jaakko, autathan?»