Järjestysmiehet heti alkoivat ajaa takaa kapinoitsijoita, jotka huutaen ja nauraen vähän aikaa pitkittivät taistelua menestyksellä, pensaitten suojasta. Läimähtelevät sivallukset todistivat kuitenkin, että säännölliset joukot alkoivat käydä mieskohtaisiksi, ja joka kerralta pujahti yhä useampia kapinoitsijoita kadulle ja katosi. Viimein olivat virkapukuiset yksin taistelukentällä, saaliina muutamia hyvintunnettuja veitikoita.
Työmiehet olivat sillä välin poistuneet ja kultanauhaiset ajoivat katsojatkin ulos kadulle. Sen jälkeen asetettiin muutamia vahtia.
Surulliselta näytti linna ja sen puisto, kuin kaikki olivat poissa! Oli alkanut hämärtää; kylässä vilkkui tulia useista ikkunoista; satamassa loisti majakka. Kuu nousi taivaalle valkoisten pilvien takaa. Kummitteli puistossa sen valossa. Nämä raastetut puut, jotka äskettäin olivat notkuneet punaisten ja keltaisten hedelmiensä painosta, seista törröttivät nyt alastomat oksat ilmassa, kauhistuneina siitä, mitä oli tapahtunut. Valepenkit, jotka olivat olleet niin ylpeitä salaisesta voimastaan, ne viruivat jalat ilmassa pensastoihin kaadettuina. Kukkapenkit, joissa asterit äskettäin olivat loistaneet, näyttivät nyt hyvin tavalliselta perunamaalta, josta perunat oli korjattu. Linna itse oli pimeä ja kolkko ja näytti katselevan kaikkea kiukkuisen vihaisesti.
Holt oli selvinnyt huumauksestaan. Hän ei tahtonut antaa perää. Nyt oli kysymyksessä enemmän, kuin minkä puolesta hän koskaan oli taistellut — oli kysymyksessä pojan kunnioitus ja rakkaus.
Kuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo pilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia omaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut. Jokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on tästä sanova? — — Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin syyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt asemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi valoisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja hengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli synkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden täytyi tulla velkapuolelle, ja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. — — Ilmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa — Vik —, oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: »Menettelitkö sinä rehellisen miehen tavoin minua kohtaan?» — — Holt väistyi — se oli raskas, kieltämätön velkakuorma. — — Kas, tuossa on kalpea, hento nainen, jonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä hänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen mielikuvituksensa. — Mitä hän sanoi: »Sinä valitsit minut turhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä pilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun omantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.» — Hän riensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän saattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta, mikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä tahdottiin ryöstää! — — Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei sietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä epäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet pääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia. Hän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä kirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois, joita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti muutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä, koko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä selvää. Äkkiä harmistuen, että hän tahtoi väärentää tilikirjoja, käänsi hän taas kaikki nurin: hän kirjoitti kaikki velat, vähäpätöisimmätkin, suunnattomilla kirjaimilla ja vähensi kaiken vastaavan niin vähään kuin mahdollista. Pääasiahan oli tilien rehellisyys: Knutin piti nähdä kaikki semmoisena, kuin se oli.
Kuului askelia portailta. Vielä kerran silmäili hän tilikirjat; hän epäröi taas vähän aikaa epävarmoja kohtia, muutteli ja korjaili — hän ei ollut vielä valmis, kuin Knut tuli viereiseen huoneeseen.
Holt laahasi itsensä sinne. Taas tuntuivat hänestä kaikki jäsenet kuihtuvan; hänen silmissään hämärti.
Knut paraillaan sytytti lamppua. Se mahtoi olla epäkunnossa, tai oli hänen kätensä epävarma, sillä kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän oli valmis.
Holt seisoi keskellä lattiaa ja katseli häntä pois kääntymättä.
Vihdoinkin oli lamppu sytytetty. Knut istuutui sohvaan ja pani kädet ristissä pöydälle.